Kuinka monta vuotta vielä aiot odottaa?

Kun jäät odottamaan, elämä muuttuu harmaaksi

Odottaminen on tapa tappaa oma kutsumus hitaasti.

Jos jäät odottamaan täydellistä hetkeä, saat täydellisen keskinkertaisen elämän.

Olen nähnyt liian monta kertaa, mitä odottaminen tekee. Se ei anna rauhaa, vaan syö energiaa hiljaa sisältäpäin. Kun mies jää paikoilleen, hän ei pysähdy levollisuuteen. Hän pysähtyy keskinkertaisuuteen. Keskinkertainen elämä on kaikkein raskain kantaa, koska se tuntuu joka päivä vähän väärältä.

Mä en odottanut, että joku antaisi mulle valmiin polun.

Judossa innostus kilpailemiseen syttyi siitä, että rupesin testaamaan, mihin rahkeeni riittävät. Tein isoja päätöksiä, jätin joitain asioita taakse ja valitsin toisia. Ovet eivät auenneet siksi, että joku näytti suuntaa. Ne aukesivat siksi, että lähdin liikkeelle. Jokainen liike eteenpäin synnytti uutta. Ymmärsin hyvin nopeasti, että innostus ei tule ennen toimintaa. Se syttyy vasta sen jälkeen.

Valmennuksessa näen edelleen sen saman ilmiön: urheilijoita, jotka sanovat, että kyllä minäkin haluaisin, mutta olosuhteet eivät ole kunnossa. He odottavat, että “kutsumus” tulisi valmiiksi paketiksi. Että joku toisi sen käteen. Se ei tule. Se ei ole koskaan tullut.

Jokainen, joka on rakentanut jotain merkittävää, on tehnyt sen epätäydellisissä olosuhteissa.

He ovat rakentaneet silloin, kun oli kiire, kun epäily painoi niskaan ja kun järki sanoi, ettei tässä ole mitään mieltä.

Yrittäjänä sama kaava toistui. Ei kukaan järjissään sano, että kannattaa perustaa yrityspohjalta kamppailulajien sali Suomeen. Se kuulosti hullulta myös mun korviin. Mutta se oli unelma. Ei valmiina, ei helppona. Se rakennettiin pala palalta, pelon ja epävarmuuden kanssa. Vasta jälkeenpäin ihmiset näkevät tuloksen ja sanovat: “Onpa hienoa, että sulla oli selkeä kutsumus.” Totuus on, ettei mitään selkeyttä ollut alussa. Oli vain palo, joka piti saada liikkeelle.

Tässä piilee se karu totuus: odottaminen ei suojele ketään pettymyksiltä.

Se vain takaa, että elämä jää vajaaksi.

Keskinkertainen elämä ei ole kohtalo, se on valinta. Kun ei tee mitään, saa juuri sen mitä pelkäsi eniten: harmaan arjen, joka ei tunnu omalta.

Siksi kysyn suoraan: mihin sinä olet jäänyt odottamaan? Kuinka monta vuotta vielä aiot odottaa, että joku antaa sinulle luvan rakentaa sen elämän, jota oikeasti kaipaat?

Kun odottaminen muuttuu kahleiksi

Odottaminen ei ole harmitonta. Se ei ole tauko, joka antaa aikaa hengittää. Se on hidas myrkky, joka syö sisältä käsin. Kun lykkäät oman polun aloittamista viikosta toiseen, vuodesta toiseen, se muuttaa sinua enemmän kuin uskallat myöntää.

Olen nähnyt sen katseissa: miehissä, jotka tiesivät nuorena haluavansa enemmän, mutta antoivat arjen vetää sivuraiteille. Heidän silmissään on vieläkin se pieni kipinä, mutta sen ympärille on kertynyt kerros kerrokselta harmaata väsymystä. He jäivät odottamaan. Olen kuullut heidän sanovan: “Olisin halunnut, mutta nyt on liian myöhäistä.” Se särkee sydäntä, koska tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu olla siinä rajalla, kun pelko pitää kiinni ja estää liikkeen.

Olen itse ollut niissä hetkissä. Kun järki sanoi: “Älä vielä. Et ole valmis.” Kun ympäristö kuiskaili, että tämä on liian iso, liian riskialtis liike. Kun olin judossa tekemässä päätöstä lähteä kilpailemaan tosissaan. Kun mietin, voinko uhrata aikaa, rahaa ja suhteita, jos kaikki meneekin pieleen. Tai kun mietin oman salin perustamista – hulluutta, jonkun toisen mielestä. Ne olivat hetkiä, jolloin epävarmuus melkein voitti.

Samalla sisällä kuului toinen ääni, paljon kovempana: “Jos et tartu tähän nyt, harmittaa sua koko loppuelämäsi ajan.” Se ajatus on ollut mun pelastava voima. Se on kääntänyt pelon ja epävarmuuden energiaksi, joka sysää liikkeelle. En ole koskaan saanut lupaa aloittaa. Olen joutunut ottamaan sen luvan itse.

Kuvittele vuosi eteenpäin. Sama työ, samat rutiinit, sama tunne siitä, että jotain puuttuu. Kuvittele kymmenen vuotta eteenpäin. Sama olo, mutta vähemmän energiaa, enemmän katkeruutta. Tämä on se hinta, jonka moni maksaa odottamisesta. He eivät menetä vain unelmaa, he menettävät elämänsä voiman.

Totuus on yksinkertainen: jos et liiku, kuolet hitaasti keskellä arkea. Ei yhdessä yössä, vaan päivissä, viikoissa ja vuosissa. Huomaamatta, kunnes yhtenä päivänä tajuat olevasi vangittuna omaan varovaisuuteesi.

Siksi kysyn sinulta: oletko valmis hyväksymään, että odottaminen on valinta ja että se vie sinulta enemmän kuin yksikään virheellinen askel koskaan veisi?

Ensimmäinen askel muuttaa suunnan

Moni kuvittelee, että kutsumuksen tai uuden polun aloittaminen vaatii valtavan päätöksen, täydellisen suunnitelman ja rohkeuden hypätä tyhjän päälle. Että jonain päivänä tulee se suuri hetki, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen ja elämä muuttuu. Se on houkutteleva ajatus, mutta se on myös ansa. Todellisuudessa mikään ei muutu yhdellä maagisella hetkellä. Suunta muuttuu yhdestä pienestä, lähes mitättömältä näyttävästä teosta.

Mä en koskaan ole ollut se tyyppi, joka hyppää suin päin. Enkä kehota ketään muutakaan siihen. Mun tapa on ollut istua alas, käydä vaihtoehtoja läpi, pohtia seurauksia ja mahdollisuuksia. Suunnittelu on tärkeää. Mutta olen oppinut kantapään kautta, että suunnittelu on hyvä renki mutta huono isäntä. Jos se ottaa vallan, siitä tulee kehä, joka ei johda mihinkään. Moni jää siihen jumiin.

He rakentavat mielessään täydellistä karttaa, jota ei oikeasti ole olemassa.

He odottavat, kunnes kaikki riskit olisi poistettu ja kaikki palaset paikoillaan. Mutta sitä hetkeä ei tule.

Mun polku on ollut täynnä niitä pieniä, ratkaisevia askeleita, joita ei ulospäin edes huomaa. Nuorena judokana en tehnyt mitään dramaattista lupausta maailmalle. Päätin vain: huomenna teen extraharjoituksen. Se oli pieni päätös, mutta sillä oli valtava merkitys. Se rikkoi rytmin. Se teki minusta urheilijan, joka ei tyytynyt siihen mitä muut tekivät. Se yksi askel vei kohti toista, ja kohta polku vei minut kilpailemaan paljon isommin kuin olin koskaan kuvitellut.

Yrittäjänä sama logiikka toistui. Ei ollut mitään suurta “nyt minä perustan salin” -hetkeä, jossa kaikki olisi ollut selvää. Oli vain epävarmuus, pelko ja kasa kysymyksiä. Ja sitten yksi teko: soitto toiselle yrittäjälle. Sparrauspuhelu, joka ei ulospäin näyttänyt miltään ihmeelliseltä. Mutta se liikutti eteenpäin. Se avasi oven, jonka jälkeen toinen teko tuli helpommaksi. Lopulta niistä syntyi kokonainen sali, yhteisö ja elämäntyö.

Olen kirjoittanut tästä koko polusta enemmän blogissani: 10 vuotta yrittäjänä – matkani unelmasta todellisuuteen. Siellä avaan tarkemmin, mitä kaikkea se matka on sisältänyt: unelmia, epävarmuutta, uhrauksia ja lopulta sen, että asiat alkoivat rakentua pala palalta.

Käyttäytymistiede selittää tämän yksinkertaisesti. Ihminen yliarvioi ajatusten ja suunnitelmien merkityksen ja aliarvioi tekojen voiman. Me kuvitellaan, että ensin pitäisi tuntea motivaatiota ja varmuutta, ja vasta sitten ryhtyä toimeen. Totuus on päinvastainen: toiminta synnyttää motivaation, ei toisinpäin. Pieni askel rikkoo pelon, luo ensimmäisen kokemuksen ja rakentaa uskoa. Se, mikä oli äsken mahdotonta, tuntuu jo seuraavassa hetkessä vähän helpommalta.

Mun kohdalla se on ollut näin yhä uudestaan. Ei kukaan koskaan tuonut mulle valmiiksi pakattua kutsumusta. Mä rakensin sen yhdellä pienellä teolla kerrallaan. Jos olisin jäänyt suunnittelemaan, odottamaan varmuutta, en olisi päätynyt kilpailemaan, en olisi valmentanut, enkä olisi rakentanut salia. Kaikki olisi jäänyt ajatukseksi.

Juuri siksi tämä koskettaa sua. Sun elämä ei jää kiinni siitä, että et vielä tiedä koko kuvaa. Se jää kiinni siitä, että et tee sitä ensimmäistä askelta. Jos jäät miettimään ja hiomaan, huomaat vuoden päästä, että olet samassa pisteessä. Mutta jos päätät nyt yhden pienen asian. Soitat puhelun, avaat tietokoneen ja kirjoitat ensimmäisen rivin, lähdet juoksemaan yhden kierroksen, käyt ensimmäisessä tapaamisessa.

Se voi muuttaa koko suunnan.

Se on se hetki, kun elämä lakkaa olemasta paperilla ja alkaa muuttua todeksi.

Kun identiteetti muuttuu rohkeudeksi kokeilla

Suurin muutos ei ole ollut ulkoisissa tuloksissa. Ei tatamilla saavutetuissa mitaleissa, ei yrittäjänä rakennetuissa tiloissa, ei asiakkaissa tai liikevaihdossa. Kaikki ne ovat vain seurauksia. Todellinen muutos on tapahtunut identiteetissä: siinä, kuka mä koen olevani.

Kun annoin itselleni luvan kokeilla, elämä muuttui. Enää ei ollut pakko odottaa varmuutta tai muiden hyväksyntää. Opin, että mä saan tavoitella mun unelmia. Sellaisia, joita voisi kutsumukseksi sanoa. Ne eivät näytä samalta kaikille. Toisen unelma voi olla mulle merkityksetön, ja mun unelma voi olla toiselle täysin vieras. Juuri se tekee siitä kutsumuksen: se on juuri mulle tärkeä, eikä sen tarvitse olla muille.

Tämän ymmärtäminen vapautti. Aiemmin pelkäsin epäonnistumista, mutta kun aloin toimia, huomasin että se ei murskaa mua, se rakentaa mua. Jokainen epäonnistuminen teki musta vähemmän riippuvaisen muiden mielipiteistä. Jokainen pieni onnistuminen rakensi lisää rohkeutta. Itsevarmuus ei tullut kerralla, vaan kerros kerrokselta, askel askeleelta. Ja mitä enemmän kokeilin, sitä vähemmän pelkäsin.

Samalla sisään tuli jotain, mitä en ollut osannut odottaa: rauha. Ei sellainen rauha, jossa kaikki olisi täydellisesti hallinnassa, vaan rauha siitä, että mä olen oikealla polulla. Rauha siitä, että olen uskollinen itselleni, vaikka tie olisi epävarma. Tämä rauha ei tullut valmiista suunnitelmasta, vaan siitä, että uskalsin ottaa askeleita ilman varmuutta.

Ihminen ei voi hallita lopputuloksia, mutta hän voi aina hallita tekojaan.

Samurai tiesivät, että pelko katoaa vasta kun astut taisteluun, ei ennen sitä. Rohkeus ei ole tunteen odottamista, vaan toimimista siitä huolimatta. Kun toimii, identiteetti muuttuu. Kun identiteetti muuttuu, elämä alkaa virrata uuteen suuntaan.

Mun kohdalla muutos on ollut tämä: mä en enää näe itseäni ihmisenä, joka odottaa oikeaa hetkeä. Näen itseni ihmisenä, joka kokeilee. Se identiteetti antaa luvan tavoitella asioita, joita joku voisi pitää hulluutena. Ja juuri niistä tulee kutsumuksellisia, koska ne on mun polku, ei kenenkään muun.

Sama mahdollisuus on jokaisella. Kyse ei ole siitä, että tietäisit jo nyt, mikä on “sun juttu”. Kyse on siitä, että annat itsellesi luvan kokeilla. Identiteetti ei synny miettimällä, se syntyy toimimalla. Ja kun identiteetti muuttuu, sen mukana muuttuu kaikki muu: rohkeus, varmuus, rauha ja lopulta myös tulokset.

Arki paljastaa, että olet luopunut?

Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä useammin kuulen samoja tarinoita. “En minä enää. Minulla on jo hyvä työpaikka. Minulla on jo perhe. Ei tässä iässä enää kannata.” Ne kuulostavat järkeviltä sanoilta, mutta todellisuudessa ne ovat luopumisen sanoja. Ne ovat kuin kauniiksi puettuja selityksiä, jotka kätkevät taakseen sen hiljaisen päätöksen: kokeileminen on ohi. Elämä on jo rajattu, eikä uutta polkua voi enää rakentaa.

Näitä lauseita sanotaan usein huomaamatta. Ne lipsahtavat kahvipöydässä, saunassa kavereiden kanssa tai kotona, kun joku läheinen kysyy, mitä oikeasti haluaisit. Ne kuulostavat siltä, että ihminen on järkevä ja vastuullinen. Mutta oikeasti ne paljastavat jotain muuta: sen, että sisäinen liekki on laitettu varmuuden vuoksi piiloon.

Nuorempien kohdalla näen toisen ilmiön. He eivät ehkä sano ääneen “en minä enää”, mutta he jäävät paikoilleen, koska rohkeus puuttuu. Yhteiskunnan epävarmuus, jatkuvat muutokset ja pelko epäonnistumisesta ovat ajaneet heidät kuoreen. He katsovat ympärilleen ja ajattelevat, että turvallisin ratkaisu on pysyä näkymättömänä.

Että jos en ota riskiä, en ainakaan pety.

Mutta sekin on vain toinen muoto luopumisesta.

Arki paljastaa nämä hetket armotta. Ne näkyvät siinä, kun mies ohittaa treenin, vaikka tietää tarvitsevansa voimaa ja energiaa selvitäkseen. Ne näkyvät siinä, kun hän suostuu työpaikan turvalliseen mutta tyhjältä tuntuvaan rutiiniin, koska pelkää hypätä uuteen. Ne näkyvät siinä, kun hän hiljentää oman unelmansa, koska ajattelee, että perhe ei kestäisi hänen muutostaan. Totuus on usein toinen: perhe kestäisi paremmin sen, että hän elää täysillä, kuin sen, että hän kuihtuu hiljaa vierelle.

Yksi paljastavimmista merkeistä on se, miten mies puhuu itsestään. Kun sanat vaihtuvat “minä haluan” -muodosta “en minä enää” -muotoon, silloin on annettu jo osa itsestä pois. “Minä haluan” kantaa voimaa ja liikettä. “En minä enää” kantaa luopumista ja pysähtymistä.

Epävarmuus tekee tästä entistä näkyvämpää. Me eletään ajassa, jossa mikään ei tunnu pysyvältä. Talous, työelämä, tekoäly, kaikki muuttuu koko ajan. Moni reagoi siihen sulkeutumalla: jos kaikki ympärillä horjuu, minä vedän oman elämäni mahdollisimman pieneksi, ettei se vain satuta. Mutta juuri se on pahin ansa. Epävarmuus ei ole syy sulkeutua. Se on syy avata.

Se, joka uskaltaa kokeilla tässä maailmassa, löytää aina uuden tavan sopeutua. Se, joka jähmettyy, jää jälkeen. Ja jähmettyminen ei tapahdu yhdessä yössä. Se tapahtuu pienissä hetkissä. Siinä, kun jätät menemättä lenkille, koska “ei tässä iässä enää tarvitse.” Siinä, kun ohitat tilaisuuden vaihtaa työpaikkaa, koska “tämä on ihan hyvä.” Siinä, kun et sano ääneen omaa unelmaasi, koska pelkäät, että joku pitäisi sitä naurettavana.

Kysyn siis sinulta: missä kohdassa sun arkea näkyy jo nyt, että olet antanut vähän periksi? Milloin olet sanonut itsellesi “en minä enää”, vaikka sisällä tiesit, ettei se ollut totta? Ja vielä tärkeämpi kysymys: kuinka paljon pidempään aiot jatkaa sen valehtelua itsellesi?

Ensimmäinen teko ei saa olla suuri – sen pitää olla todellinen

Jos olet lukenut tänne asti, tiedät jo mitä odottaminen tekee. Tiedät myös, että ratkaisu ei ole täydellinen suunnitelma, vaan ensimmäinen liike. Silti juuri tässä kohdassa moni kompastuu. He odottavat, että ensimmäisen askeleen pitäisi olla valtava: täydellinen treeniohjelma, uravaihdos, elämän mullistava päätös. Mutta siinä on ongelma. Kun tavoite on liian suuri, se jää tekemättä. Ja taas mennään viikko, kuukausi, vuosi. Ilman liikettä.

Ensimmäisen teon ei tarvitse olla iso. Sen pitää olla todellinen. Se tarkoittaa sellaista tekoa, jonka voit tehdä heti tänään. Ei huomenna, ei ensi viikolla, ei seuraavan loman jälkeen, vaan nyt. Yksi teko, joka murtaa odottamisen ja palauttaa elämän liikkeen.

Mä olen kokenut tämän monta kertaa. Nuorena judokana se ei ollut mitään suurta: päätin tehdä yhden extraharjoituksen. Se muutti rytmin. Se teki musta sen, joka ei tyytynyt vähään. Yrittäjänä ratkaiseva hetki ei ollut liiketoimintasuunnitelman viimeistely tai pankkilainan hakeminen. Se oli yksi puhelu toiselle yrittäjälle. Yksi keskustelu, joka liikutti eteenpäin ja teki seuraavasta askeleesta helpomman. Kaikki polut ovat alkaneet näistä pienistä, mutta todellisista teoista.

Ihminen ei useinkaan toimi siksi, että hänellä olisi motivaatiota. Hän saa motivaation siksi, että hän toimii. Pieni teko muuttaa tilaa. Se murtaa halvaannuttavan epävarmuuden ja synnyttää kokemuksen, joka rakentaa rohkeutta. Siksi ensimmäisellä askeleella on aina ylisuuri merkitys. Se ei ratkaise kaikkea, vaan se kääntää suunnan.

Haluan tehdä tämän sinulle mahdollisimman konkreettiseksi. Valitse yksi asia, jonka olet viime aikoina jättänyt tekemättä, koska “ei vielä ole oikea aika.” Kirjoita se ylös. Sen jälkeen päätä yksi pieni teko, jonka voit tehdä tänään. Ei huomenna – tänään. Se voi olla esimerkiksi:

• Jos olet vältellyt liikuntaa, tee kymmenen punnerrusta tai lähde kävelylle.
• Jos olet lykännyt muutosta työssäsi, ota yhteyttä yhteen ihmiseen ja aloita keskustelu.
• Jos olet vältellyt perheessäsi vaikeaa asiaa, sano ääneen yksi lause, joka on jäänyt sisään.
• Jos olet pohtinut uutta projektia, kirjoita siitä yksi konkreettinen rivi paperille ja jaa se yhdelle ihmiselle.

Nämä eivät ole pieniä, jos ne tekevät liikkeen todelliseksi. Ne ovat portti, joka vie sinut pois odottamisesta.

Kun teet sen, huomaat jotain, mitä et voi saada suunnitelmasta: sisälläsi muuttuu jokin. Se tunne, että olet vihdoin liikkeellä. Se tunne, että odottaminen ei enää määritä sua. Siinä hetkessä, ensimmäisen todellisen teon jälkeen alkaa syntyä se polku, jota kutsutaan kutsumukseksi.

Memento Mori – muista ajan rajallisuus

On olemassa hetkiä, jolloin ajan rajallisuus iskee tajuntaan voimakkaammin kuin koskaan. Ei kalenterista katsottuna, vaan elämän arjessa. Mä huomaan sen omassa kodissani, kun katson lapsia. He kasvavat vauhdilla, ja jokainen vuosi muuttaa heitä enemmän kuin edellinen. Yhtäkkiä huomaan, ettei aikaa voi venyttää loputtomiin. Päivät, joista ajatteli tulevan tavallisia, muuttuvat muistoksi.

Lasten kasvussa näkyy se, mikä koskee meitä kaikkia: aika menee eteenpäin, halusimme tai emme. Sen mukana myös kutsumukset muuttuvat. Ei ole realistista ajatella, että tavoittelisin enää maailmanhuippua urheilussa, kuten nuorempana tein.

Se vaihe meni, ja se oli tärkeä silloin.

Nyt elämässäni on toisenlaisia kutsumuksia.

Ne liittyvät perheeseen, siihen millaisia tekoja teen heille ja heidän kanssaan. Siihen, miten voimme yhdessä seikkailla, kokeilla rohkeasti ja rakentaa muistoja, jotka kantavat vielä silloinkin, kun lapset ovat lähteneet omille teilleen.

Memento Mori – muista kuolevaisuutesi, ei ole synkkä ajatus. Se on vapauttava. Kun tiedostat, ettei aikaa ole rajattomasti, ymmärrät, mikä on oikeasti tärkeää. Se ei tarkoita, että kaikki pitäisi tehdä heti tai että pitäisi tavoitella mahdotonta. Se tarkoittaa, että jokaisessa hetkessä voi tehdä valinnan: jääkö odottamaan, vai tarttuuko siihen, mikä tekee elämästä elämisen arvoista juuri nyt.

Jokainen aamu on kutsu rakentaa sitä, mikä merkitsee. Jokainen päivä, jonka annat valua odottamiseen, on pois siitä ajasta, jonka voisit käyttää rohkeammin. Kun hyväksyt ajan rajallisuuden, siitä ei tule este vaan voima. Se sysää liikkeelle, koska ymmärrät, ettei mitään kannata säästää myöhempää varten, jos se myöhempi ei koskaan tule.

Mun kohdalla tämä on tarkoittanut sitä, että olen alkanut kysyä itseltäni: mitä haluan rakentaa tässä elämänvaiheessa? Millaisia tekoja teen, jotka vahvistavat perhettä ja luovat seikkailuja yhdessä? Se ei ole pienempi kutsumus kuin urheilun huipulle pyrkiminen. Se on yhtä tärkeä, koska se on oikea juuri nyt.

Kun muistat, että aika on rajallinen, näet selkeämmin sen, mitä et voi enää lykätä.

Loppu ei ole vielä kirjoitettu

Kun katson taaksepäin, en näe täydellisiä suunnitelmia tai valmiita karttoja. Näen sarjan pieniä tekoja. Monia niistä niin arkisia, että ulkopuolinen ei edes huomaisi niiden merkitystä. Yhden extraharjoituksen. Yhden puhelun. Yhden keskustelun, joka vei seuraavaan. Jokainen niistä oli askel, joka muutti suuntaa. Jokainen niistä syntyi samasta päätöksestä: en jää odottamaan.

Sama mahdollisuus on sinulla. Ei ole liian myöhäistä. Ei koskaan, niin kauan kuin olet elossa ja hengität. Olen nähnyt miehiä, jotka löysivät uuden suunnan viisikymppisenä, ja nuoria, jotka syttyivät ensimmäistä kertaa tosissaan vasta kun he antoivat itselleen luvan kokeilla.

Ei ole yhtä oikeaa hetkeä.

On vain tämä hetki ja tässä hetkessä voit päättää aloittaa.

Tulevaisuus ei rakennu sattumalta. Se rakentuu askel askeleelta, liike liikkeeltä. Jokainen kerta kun annat itsellesi luvan kokeilla, muutat omaa identiteettiäsi. Jokainen pieni teko, jonka teet silloinkin kun pelottaa, kasvattaa rohkeutta. Rohkeus tuo mukanaan sen, mitä moni mies etsii koko elämänsä: sisäisen rauhan. Sen, että voit katsoa peiliin ja sanoa: “Tämä on mun polku.”

Jos haluat syventää tätä matkaa, käy katsomassa Fighter Mindset -valmennus. Se voi antaa sinulle lisää välineitä oman polkusi rakentamiseen. Ajatuksia ja oivalluksia, jotka vahvistavat, mutta suunnan valitset aina itse.

Se vaatii vain sen, että lakkaat odottamasta lupaa muilta. Kutsumus ei putoa syliisi valmiina pakettina, eikä kukaan tule näyttämään tietä puolestasi. Mutta voit rakentaa sen itse. Siinä on sen kauneus: se on sinun näköisesi, sinun valinnoistasi syntynyt, sinun elämäsi.

Älä siis kysy enää, mikä on sun kutsumuksesi. Kysy sen sijaan: mikä on se ensimmäinen askel, jonka otan tänään, jotta voin rakentaa siitä oman polkuni? Sillä juuri niin kutsumus syntyy. Ei odottamalla, vaan rakentamalla.

Kun katsot taaksepäin vuosien päästä, huomaat yhden asian: loppu ei ollut koskaan kirjoitettu valmiiksi. Sinä kirjoitit sen itse ja se kirjoitus voi alkaa nyt.

Kiitos lukemisesta,
Tomi