Sun elämä ei kaipaa lisää suorittamista. Se kaipaa rehellisyyttä.

Hiljainen uupumus.

Tutkimusten mukaan 68 % miehistä kokee kroonista stressiä, mutta vain 14 % hakee siihen apua.

He kyllä huomaavat uupumuksen, mutta pelkäävät kertoa siitä, sillä mitä se kertoisi heistä miehinä.

Meidät on opetettu selviämään.

Omaan päähän ei rakennettu tilaa heikkoudelle, vain seuraavalle tehtävälle. Kun väsyttää, otetaan toinen kuppi kahvia. Kun päässä sumenee, mennään salille purkamaan. Jos sekään ei auta, sitten painetaan vielä vähän lisää, koska “ei tässä nyt mitään hätää ole”.

Usein se hätä on juuri se lause.

“Ei tässä mitään.”

Se on suoja, mutta myös hiljainen hauta.

Olen nähnyt sen monesti. Mies, joka rakentaa uraa, kasvattaa lapsia, maksaa lainaa, yrittää olla hyvä puoliso ja parempi versio itsestään. Ulkopuolelta kaikki näyttää hallitulta. Mutta jossain iltamyöhällä, kun talo on hiljainen, hän huomaa ettei pysty enää rentoutumaan edes sohvalla.

Keho on yhä varautunut, kuin sähkölinja myrskyssä.

Silti hän ei pysähdy.

Koska ei halua olla se, joka “ei jaksa”.

Miehen uupumus ei aina näy romahduksena. Usein se näkyy kadonneena ilmeenä. Siinä, ettei naura enää aidosti. Siinä, että on paikalla mutta poissa. Että lapset kyllä puhuvat, mutta sanat eivät jää mieleen. Että puoliso katsoo silmiin, ja hän kääntää katseensa puhelimeen.

Hän ei tee sitä kylmyydestä. Hän tekee sen, koska on oppinut selviytymään tavalla, joka sulkee kaiken muun pois. Tunne, kipu, väsymys. Kaikki menee samaan laatikkoon, jonka kannessa lukee “sitten joskus”.

Sitten joskus, kun tämä projekti on ohi.

Sitten joskus, kun lapset ovat isompia.

Sitten joskus, kun elämä rauhoittuu.

Mutta elämä ei rauhoitu. Koska elämä ei kysy, oletko valmis. Se jatkuu, ja mies jatkaa mukana, hymyillen sen verran että kukaan ei kysy liikaa.

Se on modernin miehen naamio, jaksamisen ilme. Ei tiedä, miten olla muuta.

Jos pysähdyt hetkeksi, ehkä tunnet tuon rytmin myös itsessäsi. Sen jatkuvan sisäisen pienen jännitteen. Sen äänen, joka sanoo: “Vielä tämä viikko. Vielä tämä projekti.”

Samalla jotain hiljaisempaa: “Entä jos tämä ei lopukaan?”

Uupumus ei ala isosti. Se alkaa pienistä kompromisseista. Nukkuu vähän vähemmän. Syö vähän huonommin. Kuuntelee vähemmän. Unohtaa, miltä tuntuu tehdä jotain vain siksi, että siitä nauttii.

Sitten jonain aamuna mies katsoo peiliin eikä oikein tiedä, kuka katsoo takaisin. Ei se ole kriisi, se on etääntyminen. Hän on rakentanut elämän, jota ei enää tunne omakseen.

Siinä hetkessä tapahtuu se, mistä harva puhuu: uupumus ei ole pelkkä kehon reaktio.

Se on identiteetin särö.

Merkki siitä, että mies on kadottanut yhteyden itseensä.

Tätä ei voi paikata pelkällä lomalla tai uudella kalenterilla. Tämä vaatii toisenlaista pysähtymistä.

Ei suorittamisen lopettamista, vaan sen ymmärtämistä, miksi suorittaa. Se on pelottavin kysymys, jonka mies voi kysyä itseltään.

Kun mies alkaa kadota sisältäpäin.

Mä näen sen salilla joskus jo siinä kohtaa, kun mies itse kuvittelee kaiken olevan kunnossa, koska liike kulkee ja ohjelma on paperilla järkevä, mutta hiljaisuuden paino hänen ympärillään kertoo muuta: tapa, jolla hän vastaa kysymykseen “mitä kuuluu”, on täsmällinen ja ulkoa opittu, äänessä ei ole sävyjä vaan tasainen pinta, joka pitää maailman loitolla ja paljastaa samalla, ettei mikään enää oikeasti kosketa.

Se, mikä uupumuksessa satuttaa eniten, ei ole voiman äkillinen katoaminen vaan merkityksen hidas liukeneminen, sillä keho suorittaa kyllä pyydetyn ja kynä ruksii tehtävälistaa, mutta sielu jää puolitiehen, jolloin treeni muuttuu täsmälliseksi sarjaksi, jonka päämäärä on vain seuraava sarja, työ muuttuu liikkeeksi, jossa on vauhtia muttei suuntaa. Koti muuttuu paikaksi, jossa pitäisi palautua mutta jossa olohuoneenkin ilma tuntuu paksulta, koska läsnäoloa ei voi teeskennellä loputtomiin.

Silloin ihmissuhteet alkavat kärsiä ensin pienistä säröistä, joita kukaan ei halua nimittää ongelmiksi: lapset kertovat jotain pientä ja tärkeää, mutta sanat eivät tartu, puolison katse etsii vastausta, joka ei tule, keskustelusta tulee siistiä ja tehokasta asioiden hoitamista, eikä kukaan huomaa mihin hetkeen ilo lakkasi tulemasta mukaan.

Kaikki ovat fyysisesti samassa tilassa; se ei ole kylmyyttä eikä välinpitämättömyyttä, vaan suojamekanismi, jonka nimi on “selviytyminen” ja joka pitkään jatkuessaan tekee ihmisestä ohuelti paikalla olevan varjon.

Keho puhuu tässä vaiheessa kieltään, jota on vaikea sivuuttaa ilman hintaa: hengitys jää lyhyeksi, hartiat nousevat kuin huomaamatta korviin, uni katkeaa kohtiin, joissa mieli yrittää käsitellä päivää, eikä treeni enää kehitä, koska hermosto ei palaudu ja voimantuotto muistuttaa autoa, jonka kierrokset pysyvät korkealla silloinkin, kun pitäisi rullata tyhjäkäynnillä.

Vastaus haetaan liian usein samasta vanhasta logiikasta. Lisää kuria, lisää tekemistä, vielä yksi tavoite, mutta kun polttoaineena on pelkkä velvollisuus, mikään nopeus ei riitä paikkaamaan sitä, että kompassi ei osoita minnekään.

Ratkaisu ei synny uudesta ohjelmasta tai paremmasta tehtävälistasta, vaan luvasta hengittää niin, että kylkiluut oikeasti avautuvat ja rintakehä pehmenee, luvasta olla keskeneräinen kotona ilman että se tulkitaan heikkoudeksi, luvasta opetella palautumista taitona eikä palkintona.

Vahvuus ei mitata siinä, kuinka paljon pystyy puskemaan läpi, vaan siinä, kuinka rehellisesti uskaltaa pysähtyä ajoissa ja kohdata sen hiljaisen totuuden, että jos mikään ei muutu, elämästä tulee siististi hoidettu projekti, jossa kaikki menee oikein ja silti jokin tärkein jää elämättä.

Kolme näkymätöntä syytä, jotka ajavat miehet uupumukseen.

Mä en usko, että miehet uupuvat siksi, etteivät he jaksaisi. He uupuvat siksi, että he ovat oppineet jaksamaan liikaa. Ilman että koskaan pysähtyvät kysymään, miksi. Uupumus ei ole heikkoutta.

Se on merkki siitä, että keho ja mieli ovat liian kaukana toisistaan. Ja syyt siihen toistuvat yhä uudelleen, eri muodoissa mutta samassa järjestyksessä.

1. Suorittamisen paine, kun tekeminen on ainoa keino selviytyä.

Ensimmäinen syy on se, että kaikki ongelmat puretaan suorittamisen kautta. Kun mieli käy kierroksilla ja elämä tuntuu liian raskaalta, mies tekee sen minkä osaa: hän alkaa toimia.

Toiminta antaa hetkeksi hallinnan tunteen. Se vie ajatukset pois levottomuudesta ja antaa vaikutelman, että asiat ovat menossa oikeaan suuntaan, vaikka todellisuudessa suunta on hukassa.

Tää on kulttuurinen perintö: “tee enemmän, niin helpottaa.” Se toimii juuri niin kauan, että siitä tulee ainoa keino. Kun jokainen tunne, pelko ja epävarmuus puretaan tekemiseen, tekemisestä tulee pakopaikka. Silloin mies ei enää tee, koska haluaa. Hän tekee, koska pelkää mitä tapahtuu, jos pysähtyy.

Suorittaminen antaa hetken rauhan, mutta vie samalla kyvyn kohdata itseään. Se on kuin juoksisi varjoaan karkuun. Hetken tuntuu, että pääsee eteenpäin, mutta askel alkaa painaa enemmän joka päivä.

2. Palautumisen katoaminen – kun keho ei enää muista, miltä lepo tuntuu.

Toinen syy seuraa väistämättä ensimmäistä. Kun ihminen elää jatkuvassa selviytymistilassa, palautumisesta tulee mahdotonta. Keho ei enää erota lepoa ja rasitusta toisistaan. Uni on levotonta, hengitys on pinnallinen, ja mieli jatkaa suorittamista myös öisin, kun sen pitäisi olla hiljaa.

Tämä on se hetki, jossa miehen maailma kapenee: hän ei enää tee asioita, jotka palauttavat, koska ne eivät tunnu “tehokkailta”. Hän on unohtanut, miltä tuntuu rauhoittua ilman syyllisyyttä. Hiljaisuus tuntuu epämukavalta, koska se pakottaisi katsomaan sitä, mitä on yrittänyt paeta tekemisellä.

Palautuminen ei ole lepoa, se on yhteyden palauttamista itseensä. Kun se yhteys on poikki, mikään määrä unta tai lomaa ei riitä. Keho kyllä lepää, mutta mieli jatkaa kierroksilla. Lopulta mies on jatkuvasti väsynyt, mutta ei koskaan valmis pysähtymään, koska pysähtyminen tuntuu pahemmalta kuin väsymys itse.

3. Suunta ja identiteetti hukassa, kun ihminen ei enää tiedä, kuka hän on ilman tekemistä

Kolmas syy on se, joka tekee kahdesta ensimmäisestä vaarallisia. Kun suorittaminen vie tilan ja palautuminen katoaa, mies alkaa menettää yhteyden siihen, kuka hän on. Hän tietää, mitä tekee, mutta ei miksi. Ja kun “miksi” katoaa, myös merkitys katoaa.

Arvot hämärtyvät, tavoitteet tuntuvat irrallisilta ja jokainen päivä toistaa itseään ilman syvempää suuntaa. Se näkyy siinä, että työ ei enää tunnu saavutukselta, treeni ei tunnu kehitykseltä ja perhe-elämä alkaa muistuttaa listaa hoidettavista asioista. Kaikki on näennäisesti kunnossa, mutta sisällä on tyhjyys, jota mikään uusi tavoite ei täytä.

Kun identiteetti rakentuu tekemisen varaan, mies alkaa pelätä pysähtymistä, koska pysähtyminen paljastaisi sen kysymyksen, jota hän välttelee:

“Kuka mä oon, jos en tee?”

Siihen kysymykseen ei ole nopeaa vastausta. Siksi moni jatkaa. Yksi tehtävä lisää, yksi projekti lisää, yksi vuosi lisää – kunnes jonain aamuna peilistä katsoo ihminen, jota ei enää tunne.

Nämä kolme syytä eivät ole vain ongelmia, ne ovat varoitusmerkkejä. Ne kertovat, että suunta on kadonnut, mutta mahdollisuus ei ole. Koska uupumuksen ydin ei ole voimattomuus, se on viesti.

Keho, mieli ja arvot yrittävät kertoa, että jotain pitää muuttua ennen kuin myöhäistä.

Oivallus: Kun huomaat, että voit tehdä toisin.

Se hetki, kun oivallus tapahtuu, ei ole dramaattinen. Usein se on jotain paljon hiljaisempaa. Pieni liike kehon sisällä, joka tuntuu siltä kuin joku olisi kääntänyt valon takaisin päälle huoneessa, joka on ollut pitkään pimeänä.

Olen nähnyt sen monesti.

Se ei ole luovuttamista.

Se on ensimmäinen kerta, kun mies tekee päätöksen ilman pelkoa. Oivallus syntyy siitä, että hän tajuaa. Hänen ei tarvitse jaksaa kaikkea yksin. Hänen ei tarvitse todistaa arvoaan tekemisellä, eikä hänen tarvitse ansaita lepoa.

Hän voi tehdä asioita toisin.

Kun tuo ajatus menee perille, tapahtuu jotain hyvin konkreettista: kehossa vapautuu energiaa, jota ei tiennyt olleen lukittuna. Se on kuin jännite, joka on pitänyt ihmisen kasassa vuosia, päästetään vihdoin irti.

Olen huomannut, että juuri siinä hetkessä alkaa uudenlainen liike. Silloin huomaa, että pysähtyminen ei ole heikkoutta vaan voimaa, ja että rauha ei ole lopputulos, vaan taito, jota voi harjoitella siinä missä mitä tahansa muuta. Kun tuo oivallus syntyy, maailma ympärillä ei muutu, mutta oma suhde siihen muuttuu täysin.

Rehellisesti sanottuna tämä on ollut myös yksi isoimmista oivalluksista omassa elämässäni.

Pitkään mäkin luulin, että hyvinvointi tarkoittaa jaksamista, että vahvuus mitataan siinä, kuinka monta kertaa pystyy nousemaan ylös, kuinka monesta paikasta selviää, kuinka kauan pystyy pitämään kaiken kasassa.

Se ei ollut voimaa, se oli hallintaa.

Ja hallinta kuluttaa.

Se hetki, kun tajusin, ettei mun tarvitse jatkuvasti todistaa mitään, muutti kaiken. Opin, että lepo ja liike voivat kulkea rinnakkain, ja että hiljaisuus ei ole merkki siitä, että olen hukassa, vaan siitä, että olen vihdoin läsnä. Se ei tapahtunut yhdessä yössä, mutta jokainen kerta, kun pysähdyin, toi vähän enemmän voimaa takaisin.

Se on se hetki, jota toivon jokaisen miehen kokevan.

Elämä ei helpotu, mutta se alkaa taas tuntua elämältä. Kun tajuaa, ettei pysähtyminen tarkoita häviämistä, siitä tulee alku jollekin aidommalle: elämälle, joka ei perustu selviytymiseen, vaan valintaan elää tietoisemmin, syvemmin, lähemmäs sitä, kuka oikeasti on.

Paluu arvoihin ja elämään, joka tuntuu omalta.

Kun oivallus syntyy, mitään ei oikeastaan tapahdu ulospäin. Työ jatkuu, perhearki jatkuu, samat haasteet ja aikataulut ovat yhä paikallaan. Sisällä jokin muuttuu. Rytmi, jolla elämää katsoo.

Enää ei tarvitse selviytyä, voi alkaa elää tietoisemmin.

Ensimmäinen askel ei ole iso.

Se on usein melkein huomaamaton. Yksi pysähdys päivän keskellä, yksi valinta joka ei perustu velvollisuuteen vaan siihen, mikä oikeasti tuntuu tärkeältä. Kun uskaltaa katsoa arkeaan tästä kulmasta, alkaa nähdä sen uudella tavalla: ei listana tehtäviä, vaan mahdollisuutena tehdä jokaisesta hetkestä vähän enemmän oma.

Pitkään ajattelin, että hyvinvointi syntyy, kun ongelmat vähenevät, aikataulut helpottavat ja mieli rauhoittuu. Rauha ei tule, kun elämä hiljenee.

Rauha tulee, kun oppii pysymään yhteydessä arvoihin myös silloin, kun elämä on myrskyssä. Kirjoitin tästä laajemmin blogissani Miksi haaveilet ongelmattomasta elämästä – opi selviämään haasteiden keskellä.

Se kiteyttää yhden tärkeimmistä totuuksista, jotka olen valmentajana ja ihmisenä oppinut:
ongelmat eivät vie meiltä rauhaa, me menetämme sen vasta silloin, kun unohdamme, mikä meille on oikeasti merkityksellistä.

Tässä kohtaa voi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan palata omiin arvoihin, ihan käytännössä.

Kysyä itseltään hiljaa:

“Mikä mulle oikeasti on tärkeää? Mikä tekee tästä päivästä merkityksellisen, vaikka kukaan ei näkisi sitä?”

Ne eivät ole isoja kysymyksiä, mutta ne avaavat isoja ovia. Kun ihminen alkaa toimia arvojensa suunnassa, energia muuttuu.

Sama työ tuntuu kevyemmältä, koska sen takana on syy. Sama arki alkaa hengittää, koska sen sisällä on tila valinnoille, ei vain pakolle.

Mä olen nähnyt tämän monesti valmennuksissa ja kokenut sen itse. Heti kun alkaa tehdä pieniä valintoja arvojen mukaisesti, tapahtuu jotain outoa: keho rentoutuu, vaikka tekemistä on yhtä paljon kuin ennen.

Koska nyt se tekeminen virtaa sisältäpäin, ei enää ulkoa tulevien odotusten mukaan. Ja vaikka mikään ulkoinen ei heti muutu, sisäinen maisema alkaa rakentua uudestaan.

Aluksi se tarkoittaa pientä:

• Päätöstä mennä nukkumaan ajoissa, vaikka puhelin houkuttelee vielä.
• Päätöstä olla läsnä lapselle, vaikka päässä pyörii työ.
• Päätöstä pitää kiinni yhdestä omasta hetkestä päivässä.

Näiden pienten valintojen kautta ihminen alkaa vähitellen palauttaa yhteyden itseensä. Se ei ole nopeaa, mutta se on todellista. Kun elämä alkaa taas kulkea omien arvojen suuntaan, alkaa myös palautuminen. Ei pelkästään kehon, vaan koko identiteetin tasolla. Jossain vaiheessa huomaa, ettei enää tarvitse todistaa omaa arvoaan tekemällä, koska se on jo olemassa.

Tämä on se hetki, kun ihminen ei enää juokse karkuun uupumusta, vaan kulkee sen läpi. Kun voima ei enää synny vastustamisesta, vaan suuntauksesta. Kun tekemisestä tulee väline elää todeksi sitä, mikä on oikeasti tärkeää.

Se, jos jokin, on todellinen vapaus.

Voima ei ole kadonnut, se on vain piilossa

Useimmat luulevat, että muutos on jotain, mikä pitää saavuttaa. Että ensin täytyy löytää aikaa, jaksamista ja täydellinen hetki, ja vasta sitten voi alkaa elää toisin.

Totuus on, että voima ei tule mistään ulkopuolelta. Se on ollut sussa koko ajan. Se on vain jäänyt kaiken melun ja kiireen alle.

Kun ihminen pysähtyy, ei synny tyhjyyttä, vaan tilaa. Se tila on pelottava vain hetken, koska sen alta alkaa löytyä asioita, jotka ovat olleet siellä aina: halu kasvaa, halu voida hyvin, halu elää niin, että elämä tuntuu omalta.

Se on hetki, jolloin tajuaa, että mitään ei tarvitse rakentaa alusta.

Riittää, että alkaa kuunnella uudestaan.

Olen nähnyt monesti sen pienen muutoksen, kun ihminen oivaltaa, että hänellä on jo kaikki tarvittava. Hän ei enää etsi uutta itseään, vaan alkaa riisua pois kaiken, mikä on peittänyt sen näkyvistä. Siinä hetkessä kasvojen jännitys katoaa, hengitys palaa syvempään rytmiin ja silmiin tulee jotain, mitä ei voi opetella: rauha.

Ehkä se on se hetki, jolloin todellinen kasvu alkaa. Ei silloin, kun löytää uuden tavoitteen, vaan silloin, kun uskaltaa uskoa, että ei ole rikki. Voi vain opetella elämään eri tavalla, enemmän todeksi sitä, kuka oikeasti on.

Mä uskon, että jokainen mies pystyy siihen.

Ei siksi, että kaikilla olisi samat voimavarat, vaan siksi, että kaikilla on sisäinen kyky löytää rytminsä uudelleen. Siksi mä teen tätä työtä. Mun henkilökohtaisessa valmennuksessa mä autan miehiä palaamaan siihen, mikä on heissä jo valmiina. Ei rakentamaan uutta identiteettiä, vaan palaamaan omaansa.

Kun se tapahtuu, mikään ei enää tunnu pakolta. Tavoitteet muuttuvat välineiksi, ei kahleiksi.

Työ muuttuu osaksi elämää, ei elämän korvikkeeksi. Arki alkaa hengittää, koska ihminen itse hengittää sen tahdissa.

Tässä kohtaa ei enää tarvita suuria sanoja.

Riittää, että pysähdyt hetkeksi ja muistat:

voima ei synny siitä, mitä teet vaan siitä, kuka sä jo olet.

Sussa on se rauha, jota etsit.

Sussa on se voima, jota yrität todistaa.

Sussa on se valo, jota olet etsinyt muualta.

Kun sä alat uskoa siihen, se alkaa näkyä kaikessa, mihin kosket. Perheessä, työssä, kehon liikkeessä, tavassa katsoa maailmaa. Aidosti.

Se on se hetki, kun palaat itseesi.

Ei uutena ihmisenä, vaan kokonaisempana.

Ei valmiina, vaan elossa.

Siitä hetkestä alkaa kaikki, mitä voi kutsua todelliseksi muutokseksi.

Kiitos lukemisesta,
Tomi