Rauha syntyy vasta, kun lakkaat pakenemasta.
Mukavuus tappaa hitaasti.
Kaikki haluavat voiman.
Mutta harva haluaa maksaa hinnan.
Sali on aina täynnä silloin, kun treeni on helppo. Mutta kun hiki alkaa maistua raudalta ja katse sumenee, monet löytävät tekosyyn jäädä kotiin.
Olen nähnyt sen satoja kertoja ja myönnän, olen ollut itsekin se, joka on halunnut tuloksia ilman todellista kipua.
Judo opetti mulle tän ensimmäisenä. Tatamilla ei auta selittää, ei väittää vastaan, ei kääntää katsetta pois. Siellä näet heti, kuka on tehnyt työn ja kuka ei.
Kukaan ei voi teeskennellä voimaa.
Mä muistan treenit, joissa olin jo varma, etten jaksa enää yhtään otteluharjoitusta. Kädet hapoilla, keuhkot huusivat, ja silti kuulin valmentajan äänen: ”Vielä yksi vaihto. Älä lopeta, vaikka pää sanoo toisin.”
Se hetki on jäänyt mun mieleen, koska silloin mä tajusin jotain tärkeää: voima ei tunnu hyvältä.
Se ei ole innostusta, se on hallintaa.
Kykyä olla tekemättä kompromissia silloin, kun keho ja mieli molemmat ehdottavat sitä.
Kun olen triathlon-harjoituksissa, sama kaava toistuu. Pitkällä lenkillä mieli alkaa neuvotella:
“Voisit lopettaa tähän. Olet tehnyt jo tarpeeksi.”
Mutta just siinä kohdassa kehitys usein alkaa.
Ei ensimmäisenä kilometrinä, ei edes kymmenentenä vaan silloin, kun keho alkaa vastustaa.
Joka kerta, kun oon jäänyt mukavuuteen, tulokset ovat pysähtyneet. Olen yrittänyt tehdä asiat nopeasti, oikonut kulmat, jättänyt syvyyden väliin.
Ja joka kerta oon saanut saman opetuksen: Pintapuoliset teot tuottaa pintapuolisia tuloksia.
Vasta kun hyväksyy sen, että epämukavuus kuuluu peliin, syntyy rauha, koska et enää pelkää vaikeaa.
Tämä ei koske pelkästään treeniä.
Se näkyy arjessa, töissä, isyydessä, parisuhteessa. Kun mä uskallan olla läsnä lasten kanssa ilman puhelinta, mä kohtaan sen saman levottomuuden kuin juoksun lopussa.
Hiljaisuus, joka pakottaa olemaan paikalla. Siinäkin kasvaa voima. Ei siinä, että tekee enemmän, vaan että uskaltaa olla täysin tässä.
Mä olen huomannut, että joka kerta kun aloitan alusta, opin uudelleen maksamaan hinnan.
Se on rehellistä, mutta se on myös ainoa tie, joka vie eteenpäin.
Kun elämä muuttuu liian helpoksi.
Ei kyse ole siitä, että elämän pitäisi olla jatkuvaa taistelua. Ei siitä, että pitäisi väkisin kärsiä, hikoilla tai rikkoa itseään.
Mutta jossain kohtaa se vaaka alkaa kääntyä.
Huomaamatta.
Yksi helppo ratkaisu kerrallaan.
Silloin kun kaikki päivässä on liian mukavaa, kun mikään ei enää vaadi sinulta pientäkään vastusta.
Alkaa hiljainen turhautuminen hiipiä sisään.
Et huomaa sitä heti.
Se tulee pieninä merkkeinä: ärtymyksenä ilman syytä, tyhjänä olona kesken päivän, tai outona levottomuutena, vaikka kalenteri on täynnä kaikkea “hyvää”.
Me eletään ajassa, jossa voi elää vuosia ilman todellista vastusta. Missään ei tarvitse kohdata itseään, jos ei halua. Voi sulkea kaikki ovet kipuun ja silti näyttää ulospäin siltä, että kaikki on kunnossa.
Näin mukavuus tappaa hitaasti:
- Kännykkä käteen heti aamulla, dopamiinipistos ennen kuin olet edes hereillä
- Ruoka tilataan kotiin, koska “aika on rahaa”
- Hissi vie toiseen kerrokseen, vaikka portaat olisivat metri vieressä
- Treenipäivä vaihtuu “kehonkuunteluun” joka kerta, kun ei huvita
- Somea selataan 200 kertaa päivässä ja silti väitetään, ettei ole aikaa itselle
- Keskustelu puolison kanssa vaihtuu Netflixiin
- Lapset yrittävät saada huomiota, mutta puhelin voittaa, koska “on niin paljon asioita mielessä”
- Jokainen epämukava hetki turrutetaan: kahvilla, ruualla, sokerilla, alkoholilla, pornolla, pelillä.
Tämä on se todellinen ongelma.
Ei se, että ihmiset olisivat heikkoja vaan että heiltä on viety kaikki mahdollisuudet olla vahvoja.
Jos et enää kohtaa kylmää, kipua, hiljaisuutta, hylkäämistä, epäonnistumista. Sä kuolet hitaasti sisäisesti, vaikka ulospäin näyttää siltä, että kaikki on kunnossa.
Elämä ilman vastusta ei ole helppoa, se on tyhjää. Mies, joka ei tunne vastusta, alkaa ennemmin tai myöhemmin tuntea itsensä hyödyttömäksi.
Mukavuus ei tapa heti.
Se tappaa hitaasti, kohteliaasti, mukavasti.
Yksi “ei tänään” kerrallaan.
Vastus on peili.
Mä en usko siihen, että elämän pitäisi olla jatkuvaa taistelua. Mutta olen huomannut, että jos kaikki alkaa olla liian helppoa, niin jossain vaiheessa mä alan menettää terän.
Sillä tavalla, että mikään ei tunnu miltään.
Se on outo tunne.
Kaikki toimii, mutta silti puuttuu joku pieni kipinä. Sellainen sisäinen vastus, joka pakottaa mut kasvamaan. Kun sitä ei ole, mä alan valua mukavuuteen, siihen samaan rytmiin missä päivät tuntuvat enemmän toistolta kuin elämältä.
Jossain vaiheessa tajusin, että vastus ei ole vihollinen. Se on peili. Se näyttää mulle suoraan, missä kohtaa mä olen rehellinen ja missä olen alkanut selittää. Kun tatamilla on vastassa joku, joka painaa mut maahan, ei auta kuin hengittää ja yrittää uudestaan.
Marcus Aurelius sanoi: “The obstacle is the way.”
Mä ymmärrän sen nykyään eri tavalla kuin ennen. Ei niin, että pitäisi väkisin kärsiä, vaan että esteet on osa sitä polkua, jota pitkin mun kuuluu mennä.
Joskus mä olen yrittänyt kiertää ne.
Keksinyt nopeampia tapoja, helpompia reittejä, fiksumpia perusteluja. Aina, ihan joka kerta, olen palannut siihen samaan pisteeseen: et voi ohittaa sitä, mikä on tarkoitettu opettamaan sua.
Mun elämä on opettanut sen monta kertaa.
Urheilussa, yrittäjyydessä, perheessä.
Aina kun oon mennyt liian pitkään ilman vastusta, oon alkanut kadottaa yhteyden siihen, miksi teen tätä kaikkea. Silloin keho alkaa väsyä väärällä tavalla, ja mieli alkaa etsiä selityksiä, miksi mikään ei enää tunnu.
Nyt mä ajattelen, että vastus ei vie multa energiaa. Se palauttaa sen.
Kun mä kohtaan sen, mä palaan lähemmäs itseäni ja usein sen jälkeen huomaan jotain, mitä en olisi muuten nähnyt.
Että ehkä tämä kipu ei tullutkaan pysäyttämään mua, vaan pysäyttämään mut näkemään.
Rauha syntyy kivun alta.
Jos joku olisi sanonut mulle kymmenen vuotta sitten, että vaikeudet voi olla voiman lähde, mä olisin varmaan nauranut.
Silloin ajattelin, että ne pitää ratkaista nopeasti pois tieltä, jotta voisi taas jatkaa elämää.
Nyt mä ymmärrän, että ne on se elämä.
Ne on se maaperä, jossa kasvu tapahtuu.
Tänä päivänä vaikeudet ei vie multa energiaa, ne antaa sitä. Ne ei tunnu enää siltä, että joku vetäisi maton alta, vaan enemmän siltä, että elämä muistuttaa, että mä oon vielä mukana pelissä.
Se tunne on vapauttava.
Mun ei tarvitse enää hakea mitään erityistä tai miettiä, mikä menee pieleen. Mä tiedän, että vastoinkäymiset kuuluu tähän ja että jos yritän vältellä niitä, maksan toisenlaisen hinnan myöhemmin.
Se on iso muutos verrattuna siihen, mitä olin ennen.
Silloin mä ajattelin, että voima on sitä, että pystyy kontrolloimaan kaiken. Nyt mä ajattelen, että voima on sitä, että pystyy kohtaamaan kaiken ilman, että menettää yhteyden itseensä.
Se ei ole kovuutta, se on luottamusta.
Luottamusta siihen, että kaikki vaikea on väliaikaista, ja että just sen läpi meneminen tekee musta vahvemman.
Se näkyy arjessa. Kun tulee vastusta töissä, treeneissä tai perheen kanssa, mä en enää säikähdä sitä tunnetta. Mä tunnistan sen, hengitän hetken, ja jatkan.
Mä huomaan, että rauha ei synny lepäämisestä, vaan siitä, ettei enää taistele elämää vastaan.
Voima on mulle tänä päivänä yksinkertaista: uskallusta kohdata haasteet, eikä paeta niitä. Se on jännä, kun sen uskaltaa tehdä, siitä ei seuraa uupumusta, vaan energiaa.
Siitä tulee tunne, että on taas oma itsensä.
Kehitys tuntuu vaikealta, koska sen kuuluukin tuntua vaikealta
Mä olen huomannut, että moni sekoittaa vaikeuden ja virheen.
Että jos jokin tuntuu raskaalta, se tarkoittaisi automaattisesti, että ollaan menossa väärään suuntaan.
Mutta se ei pidä paikkaansa.
Usein just se tunne, jota me yritetään vältellä, on se, joka kätkee taakseen kasvun suunnan.
Ennen mä yritin ohittaa sen. Jos tuli vaikea fiilis, mä yritin selittää sen pois.
Ajattelin, että oon tehnyt jotain väärin, jos en oo koko ajan energinen, varma ja hyvässä fiiliksessä.
Nykyään mä ajattelen toisin. Mä yritän kuunnella, mitä se tunne yrittää sanoa.
Miksi mua ahdistaa? Miksi ärsyttää? Miksi tekee mieli luovuttaa?
En enää työnnä niitä sivuun, mutta en myöskään jää makaamaan niiden alle. Se on vähän kuin ottelussa: jos alat väistellä jokaista iskua, et opi koskaan taistelemaan.
Mutta jos otat jokaisen suoraan vastaan ilman järkeä, sä et pysy pystyssä. Tasapaino löytyy siitä, että osaa liikkua vastuksen mukana, ei sitä vastaan.
Kirjoitin tästä vähän syvemmin myös blogissa: Epäonnistuminen on väistämätöntä – näin löydät voiman takaiskuista.
Se teksti syntyi juuri tällaisesta hetkestä, kun elämä pysäytti ja näytti, että mun ei pidä yrittää kiertää vaikeuksia, vaan mennä niiden läpi.
Nykymaailma on tehnyt siitä vaikeaa.
Me eletään ajassa, jossa kaikelle löytyy oikotie. On helpompi klikata, vaihtaa, siirtyä seuraavaan.
Jos jokin ei toimi heti, me päätellään, että se ei ole meille tarkoitettu. Että pitää löytyä kevyempi tapa, parempi fiilis, sujuvampi polku.
Mutta kehitys ei toimi niin.
Kaikki, missä olen oikeasti kasvanut, on vaatinut aikaa, epävarmuutta ja epämukavuutta. Ne on olleet niitä hetkiä, joissa olen joutunut katsomaan itseäni peilistä ja kysymään, haluanko tätä oikeasti.
Se on samalla pelottavaa ja vapauttavaa. Pelottavaa, koska siinä ei voi enää piiloutua. Vapauttavaa, koska siinä tajuaa, ettei mikään vaikeus ole vihollinen.
Se on vain testi.
Kysymys: “Kuinka paljon sä haluat tätä?”
Jos sä et oo valmis maksamaan hintaa, sä maksat sen kuitenkin, vain eri muodossa.
Katumuksena. Tyhjyytenä.
Tunnetilana, jossa mikään ei enää liikuta.
Mä olen ollut siinä.
Silloin kun kaikki toimi paperilla, mutta sisältä tuntui, että oon eksyksissä. Silloin oon tajunnut, että liian helppo elämä tekee musta heikon, ei onnellisen.
Kehitys ei ole jatkuvaa kipua, se on jatkuvaa epämukavuutta. Se ero on tärkeä.
Kipu on seuraus, epämukavuus on prosessi.
Epämukavuus kertoo, että sä liikut jonnekin.
Että aivot ja keho rakentaa uutta yhteyttä, ja mieli testaa, kestääkö se.
En enää pelkää sitä tunnetta, että joku asia tuntuu vaikealta. En ajattele, että olen epäonnistunut, jos mulla ei ole heti vastauksia. Mä ajattelen, että just siinä kohdassa mä olen elossa. Ja että jos en koskaan tunne sitä, mä olen jäänyt paikoilleni.
Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi hakea kipua tai tehdä kaikesta vaikeaa.
Ei todellakaan.
Elämän ei kuulu olla jatkuvaa taistelua. Monessa asiassa helpompi on fiksumpi, ja joskus paras päätös on levätä.
Mutta jos kaikki alkaa olla helppoa, jos mikään ei enää tunnu. Silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä, mihin suuntaan on liikkumassa.
Koska kehitys ei tapahdu mukavuuden keskellä, vaan juuri sen reunan tuntumassa.
Olen oppinut tunnistamaan sen eron. On kipua, joka kuluttaa, ja kipua, joka kasvattaa.
Se ensimmäinen on sitä, kun taistelee vastaan omaa arvoaan, omaa luonnettaan, omaa elämää.
Toinen on sitä, kun kohtaa rehellisesti sen, mikä pelottaa ja tekee silti. Mä olen huomannut, että ne hetket, joissa olen eniten kasvanut, on ne, joissa olen ollut eniten epävarma.
En ole tiennyt varmaksi, miten tässä käy, mutta olen mennyt silti.
Se on hinta, jonka olen valmis maksamaan: pitkäjänteisyys ilman varmuutta.
Yrittäminen ilman takeita.
Kasvu, joka ei lupaa mitään, mutta antaa kaiken, jos pysyy liikkeessä.
Vahvuus ei ole päätepiste, se on tapa elää.
Mä olen huomannut, että vahvuus ei tule siitä, että kaikki olisi hallinnassa. Se tulee siitä, että kestää sen, kun ei ole.
Että pystyy pysymään rauhallisena, vaikka tilanne on sekava, ja näkemään siinäkin hetkessä ratkaisun siemenen.
Haluan vahvistaa sitä puolta itsessäni entistä enemmän. Että osaan pysyä tyynenä silloin, kun muut hätääntyvät. Että osaan hengittää syvään, kun joku asia menee pieleen, ja kysyä: “Mitä mä voin tästä oppia?” Ja että en väistä epämukavuutta, jos se vie mua eteenpäin. Koska just ne hetket, jotka tuntuvat hankalilta, kasvattaa eniten.
Mä huomaan, että se vahvuus ei jää mun sisälle.
Se leviää ympärille.
Kun mä olen rauhallinen, muutkin rauhoittuu.
Kun mä uskallan yrittää uudestaan, muutkin uskaltaa.
Kun mä jaksan nähdä vaivaa, se sytyttää sen saman kipinän muissa.
Se on ehkä suurin lahja, jonka voi antaa, oma esimerkki.
Mä tiedän, että elämä ei lopeta testaamista. Aina tulee uusi vastus, uusi vaihe, uusi hetki, jolloin pitää valita, mihin suuntaan kääntyy.
Luotan siihen, että aina voi yrittää uudestaan. Se ajatus pitää mut liikkeessä. Vaikka välillä väsyttää, vaikka suunnitelmat muuttuu, vaikka välillä tuntuu, ettei mikään mene putkeen. Tiedän, että mikään ei mene hukkaan, jos pysyn liikkeessä.
Ehkä vahvuus ei olekaan sitä, että selviää kaikesta ilman naarmuja.
Ehkä se on sitä, että uskaltaa elää täysillä, tietäen että välillä sattuu.
Ja silti jatkaa.
Sillä se mies, joka uskaltaa yrittää uudestaan, on jo vahvempi kuin se, joka luovutti kerran liikaa.
Haluan, että sä ymmärrät tän saman asian: että ei tarvitse pelätä. Kun uskaltaa kohdata sen epämukavuuden, jota kehitys vaatii, vapautuu valtavasti energiaa.
Se on kuin sisäinen lukko avautuisi ja yhtäkkiä alkaa nähdä itsensä eri tavalla.
Ei uhrina, vaan tekijänä.
Ei heikkona, vaan elossa olevana.
Vahvuus ei ole päätepiste, se on tapa elää.
Mitä enemmän sitä harjoittelee, sitä vähemmän tarvitsee todistaa mitään kenellekään. Rauha ja energia löytyy sisältä, ja sitä on helppo jakaa muille. Se on voima, joka ei tarvitse ääntä tullakseen kuulluksi.
Jos sä haluat löytää sen saman rauhan ja voiman omassa arjessasi. Tulla mieheksi, joka ei enää juokse helpompaa kohti vaan vahvempaa itseään kohti. Niin tuu mukaan mun henkilökohtaiseen Fighter Mindset -valmennukseen.
Se ei ole ohjelma. Se on matka, jossa rakennetaan selkeys, energia ja henkinen vahvuus takaisin pala kerrallaan. Vain ne työkalut, jotka toimii oikeassa elämässä.
Hiljainen voima.
Olen oppinut, että todellinen vahvuus ei tee meteliä. Se ei ole lihaksissa tai sanoissa. Se on siinä, että pystyy seisomaan suorana silloinkin, kun sisällä vähän horjuu.
Moni asia on opettanut sen mulle.
Tatamilla, kun olen joutunut painimaan itseäni vahvempien kanssa.
Pyörän päällä, kun vesi sataa silmille ja matkaa on vielä kymmeniä kilometrejä.
Kotona, kun joku lapsista tarvitsee mun rauhaa enemmän kuin mun sanoja.
Tai silloin, kun elämä on mennyt eri suuntaan kuin mä suunnittelin, ja silti on ollut pakko jatkaa.
Erityislapsen isänä oon oppinut asioita, joita ei voi lukea mistään kirjasta. Että kaikki ei mene aina niin kuin odottaa. Että suunnitelmat muuttuu, rytmi hajoaa, ja että joskus voimattomuus opettaa enemmän kuin voittaminen.
Se on opettanut mua olemaan kärsivällisempi, läsnäolevampi, lempeämpi myös itseäni kohtaan.
Ennen kaikkea se on opettanut, että rauha ei synny siitä, että saa kaiken hallintaan vaan siitä, että oppii hyväksymään sen, mitä ei voi hallita.
Ennen mä yritin todistaa vahvuutta tekemällä enemmän.
Nyt mä yritän näyttää sitä olemalla enemmän läsnä.
Se on iso ero.
Tekeminen tuo tuloksia, mutta läsnäolo tuo rauhan.
Olen huomannut, että hiljainen vahvuus tuntuu kehossa eri tavalla kuin se vanha, suorittava voima.
Se ei polta energiaa, se antaa sitä. Kun on oppinut hyväksymään vaikeudet osaksi elämää, mieli ei enää tee niistä vihollisia. Ne on enemmänkin vieraita, jotka pysähtyy hetkeksi, opettaa jotain ja jatkaa matkaa.
Mä en enää hae helpompaa elämää. Mä haluan elää rehellisemmin. Kohdata ne hetket, joissa sydän hakkaa, kädet tärisee ja tekee mieli perääntyä ja pysyä siinä. Koska niissä hetkissä mä tunnen, että olen oikeasti elossa.
Joka kerta, kun mä selviän niistä, musta tulee vähän vakaampi. Se vakaus ei ole kylmyyttä, vaan lämpöä. Sellaista rauhallista energiaa, jonka ihmiset mun ympärillä aistii. Lapset, treenikaverit, valmennettavat, asiakkaat.
Hiljainen voima on musta parhaimmillaan sitä, että se leviää ilman, että sitä yrittää levittää.
Se näkyy siinä, miten puhut, miten kuuntelet, miten katot toista silmiin. Siinä, että et enää taistele elämää vastaan, vaan sen rinnalla.
Haluan kuljettaa sitä eteenpäin.
Mun lapsille, jotka kasvaa maailmaan, jossa mukavuus on myyty hyveenä.
Mun yhteisölle, joka hakee suuntaa kaaoksen keskeltä.
Itselleni, koska tiedän, että en oo valmis.
Eikä mun tarvitsekaan olla.
Vahvuus ei ole päätepiste.
Se on tapa elää.
Se on tapa olla maailmassa niin, että mikään vastus ei enää pysäytä vaan ohjaa.
Kiitos lukemisesta,
Tomi