Valitse väärinymmärrys, muuten kadotat itsesi.
Jos et muuta tätä, tulet katoamaan hitaasti, samalla kun muut luulevat sinun olevan kunnossa.
Ensin se tuntui oudolta.
Että joku katsoo sua kulmat kurtussa, koska et valinnut samaa polkua kuin muut. Että joku loukkaantuu siitä, että teit päätöksen, joka tuntui susta oikealta. Että joku hiljenee, kun puhut ääneen jostain, minkä toiset haluaisivat piilottaa.
Aluksi en tajunnut, mistä siinä oli kyse.
Nuorempana urheilu oli mulle kaikki. Halusin laittaa siihen kaiken peliin. Se tarkoitti sitä, etten kulkenut koulutietä niin kuin muut. Etten rakentanut tulevaisuutta samalla tavalla. Vaikka se oli mulle selkeää, kaikille muille se ei ollut.
Joku naureskeli.
Joku sääli.
Joku sanoi, että se on hukkaan heitettyä aikaa.
Sama toistui, kun ryhdyin yrittäjäksi.
Sama toistuu edelleen, kun postaan jotain somessa, tai kerron meidän erityislapsen arjesta.
Aina jollekin se on liikaa. Aina jollekin väärin.
Pitkään ajattelin, että se on ongelma.
Että jos joku ymmärtää mut väärin, olen ehkä ilmaissut itseäni huonosti.
Että pitäisi selittää paremmin. Pyöristää kulmia. Mukautua.
Niin ei tulisi draamaa.
Niin pysyisi hyvänä ihmisenä kaikkien silmissä.
Mutta ei se toimi niin.
Jos puhut suoraan, olet liikaa.
Jos olet hiljaa, olet etäinen.
Jos pidät huolta itsestäsi, olet itsekäs.
Jos et, olet heikko.
Jossain kohtaa oli pakko valita:
Yritänkö edelleen olla kaikille hyväksyttävä vai elänkö niin kuin itse haluan?
Silloin kun valitsee itsensä, se tuntuu kehossa.
Ei vaan mielessä.
Se tuntuu helpotuksena.
Keveytenä.
Jopa vapautena.
Mutta samalla se kysyy:
Pidätkö tästä kiinni myös huomenna? Kun joku taas vetää herneen nenään?
Tämä on ollut isoin oivallus mulle isänä ja yrittäjänä.
Jos yritän miellyttää kaikkia, joudun unohtamaan sen, mikä on mulle tärkeää.
Silloin en enää johda elämääni, silloin mä seuraan sitä.
Kun valitsen elää rehellisesti, se selkeyttää kaiken.
Se helpottaa päätöksiä.
Se näyttää, mille asioille voi sanoa ei ja mihin juttuihin haluaa oikeasti mukaan.
Se rakentaa suunnan.
Kun ei enää tarvitse todistaa mitään
Ennen mä yritin selittää.
Jos joku ei tajunnut mun valintaa, mä halusin avata sen.
Jos joku ihmetteli, miksi postaan somessa jotain meidän elämästä, mä perustelin sen.
Jos joku kyseenalaisti mun rajan, mä yritin saada sen näyttämään järkevältä.
Nyt mä en enää jaksa.
En siksi, että olisin luovuttanut vaan siksi, että en enää tarvitse lupaa olla se kuka mä oon.
Välillä joku katsoo oudosti.
Joku lukee rivien välistä asioita, joita mä en ole koskaan tarkoittanut.
Joku ei näe mun sydäntä vaan oman pelkonsa.
Voin antaa sen mennä.
Voin jatkaa eteenpäin ilman tunnetta siitä, että mun pitäisi todistaa jotain.
Se on rauhallinen voima.
Tunne siitä, että vaikka en kelpaisi kaikille. Kelpaan itselleni.
Silti on hetkiä, jolloin se palaa.
Joku reaktio, joku kommentti.
Ei se enää myrskyä nosta, mutta joskus se ihmetyttää.
Näen sen saman ilmeen kuin silloin, kun kerroin lopettavani koulun ja panostavani urheiluun täysillä.
Tai kun sanoin, että musta tulee yrittäjä ja moni ajatteli, että se on hulluuden huipentuma.
Silloin mä mietin:
Entä jos mä en olis valinnut tätä reittiä?
Jos mä olisin jatkanut miellyttämistä.
Jos mä en olisi vetänyt niitä rajoja.
Jos mä olisin jäänyt selittelemään jokaiselle.
Silloin mä olisin edelleen kesken, mutta eri tavalla.
Kesken siinä, etten koskaan oikeasti valinnut elää omana itsenäni.
“You have to choose the pain of discipline or the pain of regret.”
– James Clear
Lopulta se on aina valinta kivun laadusta.
Kipu siitä, että joku ei ymmärrä tai kipu siitä, että et enää tunnista itseäsi.
Toinen niistä kasvattaa.
Toinen hiljentää.
Suurin riski ei ole se, että joku ymmärtää sut väärin.
Suurin riski on se, että sä alat ymmärtää itseäs väärin.
Että niin monta kertaa mukautat sanasi ja askeleesi muiden mukaan, että lopulta et enää tiedä, mikä oli sun ja mikä oli muiden.
Kun kukaan ei enää määrännyt aikataulua
Mä muistan vieläkin sen hetken.
Mä seisoin kynnyksellä.
Ei ollut enää pomoja, ei ollut varmoja palkkoja, ei ollut varmaa polkua.
Oli vain mun oma nimi, vastuu ja yksi päätös:
Teen tämän mun tavalla tai en ollenkaan.
Moni piti sitä typeryytenä.
Onhan sulla hyvä työ.
Et sä voi noin vaan hypätä tyhjän päälle.
Yrittäjyys on liian iso riski.
Mutta musta se ei ollut riski vaan mahdollisuus.
Ensimmäistä kertaa mun päivässä oli tilaa.
Mun kalenterissa ei ollut toisten odotuksia.
Mun tekemisessä ei ollut kenenkään muun käsiala.
Se ei ollut helppoa.
Huomasin nopeasti, miten syvälle oli juurtunut tarve selittää valintoja muille.
Miten helposti aloin puolustella aikatauluja, projekteja, suunnitelmia. Ja miten hyvältä tuntui, kun tajusin, etten enää tarvinnut lupaa siihen mitä tein.
Siitä on nyt yli 10 vuotta.
Tänä päivänä voin sanoa, täysin ilman selityksiä, että tämä on ollut yksi parhaista päätöksistä mun elämässä.
Ei siksi, että kaikki olisi mennyt täydellisesti.
Vaan siksi, että olen saanut rakentaa jotain, joka näyttää multa.
Siksi puhun tästä.
Siksi kirjoitan tätä.
Ei sen takia, että kaikki tekisivät saman valinnan vaan sen takia, että jokaisen pitäisi edes kerran elämässään kokea se hetki, kun ei enää selitä itseään, vaan seisoo valintansa takana.
Valitsin elää niin, että voin katsoa peiliin, vaikka joku muu ei katsoisi takaisin hyväksyvästi.
Ja se muutti kaiken.
Väärinymmärretty
Jossain kohtaa tulee hetki, jolloin huomaat, ettet enää jaksa perustella olemassaoloasi. Että ei ole enää tarvetta kumartaa joka suuntaan ja selittää, miksi toimit niin kuin toimit. Että alat valita toisin. Ei siksi että haluaisit näyttää kenellekään, vaan siksi että et enää halua elää itsestäsi sivuun.
Sitä ei ehkä huomaa heti.
Se ei ole mikään sankaritarinan käännekohta, jossa kaikki muuttuu yhdessä päivässä.
Se on ennemminkin pieni ääni sisällä, joka alkaa puhua vähän selkeämmin ja sitten sä alat kuunnella.
Ensin sä huomaat sen arjessa.
Siinä, että et vastaa heti viestiin, joka vaatii sua ylittämään omat rajat.
Siinä, että et selittele miksi et tee jotain. Sä vain päätät, että et tee.
Siinä, että sä sanot ei ja huomaat, että maailma ei kaatunutkaan.
Se seisoo edelleen paikoillaan. Ja mikä tärkeämpää, sä seisot siinä nyt omilla jaloillasi.
Sitten alat huomata sen omassa kehossa.
Hengitys on rauhallisempi.
Keskustelut vie vähemmän energiaa.
Palaudut nopeammin, koska sun ei tarvitse enää puolustaa sitä, kuka sä olet.
Ei joka kerta. Ei jokaiselle.
Jossain kohtaa alat rakentaa kokonaan uutta rytmiä.
Sellaista, jossa hyvinvointi ei ole suoritus, vaan perusta.
Sellaista, jossa isyys ei ole rooli, vaan suhde.
Sellaista, jossa yrittäjyys ei ole enää keino todistaa omaa arvoa vaan mahdollisuus tehdä asiat omalla tavalla ja omista arvoista käsin.
Elän tämän muutoksen kanssa joka päivä.
Joka päivä vähän vahvempana.
Joka viikko vähän kirkkaampana.
Joka vuosi vähän enemmän mun näköisenä.
En enää juokse hyväksynnän perässä.
En enää pidättele hengitystäni, kun kerron totuuden.
En enää koe epäonnistuneeni, jos joku ei ymmärrä mua.
Olen mieluummin väärinymmärretty siitä, että elän omannäköistä elämää kuin siitä, että yritän täyttää muiden toiveet ja katoan itse matkalla.
Tämä muutos ei ole vain yksittäinen päätös.
Se on identiteetti.
Tapa olla olemassa tässä maailmassa niin, että kun sä katsot itseäsi peilistä, sä näet jonkun, jonka puolella sä voit olla.
Ei jokaista varten.
Valitse väärinymmärrys.
Joskus ei tarvita suurta kriisiä, romahtamista tai menettämistä, jotta ihminen alkaa kuulla itseään selkeämmin.
Joskus riittää se, että sä huomaat, ettet enää jaksa teeskennellä.
Että joka kerta, kun jätät oman totuutesi sanomatta, jokin sisälläsi pienenee juuri sen verran, että alat hiljalleen unohtaa kuka sä olit ennen kuin aloit miellyttää muita.
Ehkä juuri se on se todellinen menetys.
Ei ulkoinen epäonnistuminen.
Vaan sisäinen katoaminen.
Me ollaan totuttu uskomaan, että väärinymmärretyksi joutuminen on vaarallista, että se repii ihmissuhteita ja tekee susta vaikean.
Mutta entä jos kaikkein vaarallisinta on se, että sua ei enää edes ymmärretä väärin, koska sä et enää sano mitään, mitä todella tarkoitat?
Sä olet alkanut hioa kulmia.
Jättänyt pois sävyn.
Pehmentänyt sanoja.
Antanut itsesi lipsua vähän kerrallaan, koska sillä tavalla pysyy ilmapiiri hyvänä ja tunnelma rauhallisena. Mutta sun sisällä kasvaa hiljainen ristiriita, joka muistuttaa: Tämä ei ole se mies, joka sä halusit olla.
Siksi mä kysyn sulta nyt: Missä kohtaa sun arkea sä voisit tällä viikolla valita toisin?
Missä tilanteessa sä voisit antaa totuutesi kuulua, vaikka se ei olisi siisti tai helposti nieltävä?
Missä hetkessä sä voisit hengittää sisään, ja päättää että tänään sä et enää selitä?
Sä et tarvitse lupaa.
Sä tarvitset vain rohkeutta valita näkyväksi tulemisen hetki. Silloinkin kun se ei ole hyväksyttyä tai ymmärrettyä.
Koska jos et sitä tee, joku muu täyttää sun tilan.
Joku muu määrittelee sun tahdin.
Joku muu päättää, mitä sulla on lupa tuntea, sanoa ja haluta.
Silloin sun elämä ei ole enää sun.
Sun tehtävä ei ole miellyttää, sun tehtävä on näkyä.
Ei muiden vuoksi, vaan siksi, että silloin sä olet olemassa kokonaisena.
Silloin sä voit katsoa itseäsi peilistä ja sanoa:
Tänäänkin olin mun puolella.
Tänäänkin valitsin väärinymmärryksen ja se oli vapauttavaa.
Rehellisyys ei ole kovuutta.
On tärkeää sanoa tämä ääneen: Se, että sä päätät olla selittämättä enää itseäsi, ei tarkoita että sä olisit välinpitämätön.
Se ei tarkoita, että sä halveksisit muita tai että sua ei kiinnostaisi heidän tunteensa.
Päinvastoin.
Tämä valinta syntyy usein siitä, että haluat kohdata ihmiset rehellisesti. Et enää roolien tai pelkojen läpi.
Rajat ei ole muureja.
Ne on ovia, jotka on rakennettu selkeydestä käsin.
Kun asetat ne hyvällä energialla, ilman hyökkäystä, ilman tarvetta loukata, ihmiset ympärilläkin tuntevat sen.
He eivät välttämättä ymmärrä, mutta he tuntevat rehellisyyden.
Meidän hermosto on rakennettu tunnistamaan ristiriita. Jos sä sanot ei se haittaa, vaikka se haittaa. Sun keho viestii toista kuin sun sanat.
Siitä syntyy epäselvyyttä, jännitettä, piilotettua painetta. Siksi aidot rajat rauhoittavat.
Ne eivät luo draamaa, ne lopettavat sen.
Kun sanot selkeästi, mikä sulle on totta, sä et työnnä ketään pois. Sä vain päätät olla enää tulematta itseäsi vastaan.
Kutsut toiset kohtaamaan sut aidosti. Ilman esitystä, ilman mukautumista, ilman väärinymmärrystä, jonka sä itse olet hiljaisesti hyväksynyt.
Tämä ei ole kovuutta.
Tämä on kykyä seistä rauhassa silloinkin, kun joku muu olisi valmis aloittamaan taistelun.
Tämä on kykyä kuunnella toisen tunteita ilman, että sä silti pyydät anteeksi sitä, että sulla on omasi.
Tämä on kykyä olla paikalla, mutta ei enää sovittelemassa kaikkea valheella.
Rehellisyys ei ole kova ääni.
Se on kirkas olemus.
Silloin kun sä et enää taivu muiden mielipiteiden mukaan, susta tulee samalla pehmeämpi, koska sun ei enää tarvitse suojautua, puolustautua tai olla koko ajan varuillaan.
Rauha ei synny siitä, että kaikki on samaa mieltä.
Rauha syntyy siitä, että sä et enää ole ristiriidassa itsesi kanssa.
Jos kukaan ei vastaa takaisin.
Rehellisyys ei vaadi yleisöä.
Se ei ole voimakkaimmillaan silloin, kun joku taputtaa sulle olkapäälle ja sanoo että oot oikeassa.
Se on voimakkaimmillaan silloin, kun kukaan ei sano mitään ja sä silti päätät pysyä siinä, mikä tuntuu oikealta.
Joskus sä sanot totuuden ääneen, ja huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Ei tukea. Ei ymmärrystä. Ei nyökkäyksiä. Ehkä joku vaihtaa puheenaihetta. Ehkä joku lähtee pois.
Siinä kohtaa moni meistä alkaa epäillä itseään.
Taidan olla väärässä.
Ehkä olisi pitänyt muotoilla toisin.
En tiedä oliko tää nyt tarpeellinen.
Siinä hetkessä kasvaa jotain sellaista, mitä kukaan ei voi antaa eikä viedä: sisäinen luottamus.
Se ei ole itseluottamusta sen perinteisessä mielessä.
Se ei ole ylpeyttä tai näyttämisen halua.
Se on rauhallinen varmuus siitä, että sun ääni on edelleen sun oma, vaikka kukaan ei nyökkäisi mukana.
Sä et ole velkaa ymmärrystä, jotta voit elää rehellisesti.
Sä et tarvitse takaisin hyväksyntää, jotta voit jatkaa.
Joskus vahvin mahdollinen teko on vain jäädä siihen, mitä sä tiedät todeksi.
Vaikka kukaan ei vastaisi takaisin.
Kiitos lukemisesta,
Tomi