Suunta ei synny silloin kun elämä helpottaa vaan silloin kun sä lopetat reagoimisen.

Mitään kestävämpää ei voi rakentaa tahdonvoiman varaan.

Mä muistan vieläkin, miltä se tuntui.

Nuorempana kuvittelin, että eteneminen on vain siitä kiinni, kuinka kovaa itseltään vaatii.

Kuinka lujaa painaa läpi harmaan hetken, puristaa leukaperät ja jatkaa, vaikka sisällä jokin jo kysyi: Kuinka kauan tätä voi oikeasti jaksaa?

Siihen aikaan mun harjoittelussa oli aina sama kaava.

Hyviä jaksoja, jopa loistavia viikkoja.

Sitten yksi aamu, yksi heikompi päivä, yksi notkahdus ja koko pakka levisi.

Homma seisoi yhden ainoan voiman varassa: tahdon.

Eikä tahdonvoima koskaan kysy lupaa pysähtyä. Se ei ole ystävä, joka kantaa huonoina päivinä. Se on samalla tavalla ailahteleva kuin sää. Jos tuuli kääntyi, mä kaaduin mukana.

Vasta myöhemmin yrittäjänä tajusin, mikä siinä oikeasti mätti. Ei kyse ollut treenistä, motivaatiosta tai kyvystä yrittää kovempaa. Kyse oli siitä, että mun elämässä ei ollut systeemiä, joka olisi pitänyt mut liikkeessä silloinkin, kun fiilis ei riittänyt. Ei ollut rakenteita, jotka olisi ohjanneet oikeaan suuntaan ilman, että mun piti joka päivä nostaa itseäni uudelleen ylös.

Ja jos mä olen rehellinen, en huomannut silloin mitään suurta dramaattista romahdusta.

Huomasin vaan pienen, häiritsevän toiston: yksi väliin jäänyt treeni muuttui viikoksi, viikko muuttui turtumukseksi, turtumus muuttui siihen vanhaan tuttuun “kyllä mä sit huomenna” -moodiin.

Se oli se kohta, jossa tajusin: ei tän kuulu mennä näin.

Se hetki on monelle liian tuttu.

Ei tarvita katastrofia tai burnoutia. Riittää, että alat tunnistaa sen sisäisen huokauksen, sen pienen periksi antamisen, joka tapahtuu aina silloin, kun elämä ei tue sun suuntaa. Kun jokainen päätös tuntuu raskaalta, koska ei ole mitään, mikä kantaisi sut niiden yli.

Jos sä tunnistit tästä jotain, et ole yksin. Tää ei kerro susta mitään pahaa. Tää kertoo vain siitä, että sä oot elänyt tavalla, jossa selviytyminen on ollut ainoa moodi ja kukaan ei jaksa olla selviytyjä ikuisesti.

Mäkin luulin pitkään, että mun pitää olla vahvempi.

Totuus oli paljon yksinkertaisempi: mun piti rakentaa sellainen ympäristö ja sellaiset rutiinit, että ei tarvinnut olla vahva joka päivä.

Ja se oli vasta ensimmäinen askel pois selviytymisen identiteetistä.

Selviytyminen näyttää ulospäin tehokkuudelta, mutta sisältäpäin se on pelkkää reagointia.

On helppo ajatella, että selviytymismoodi näyttää romahdukselta. Siltä, että joku makaa lattialla ja sanoo ettei jaksa enää.

Mun kohdalla se ei näyttänyt siltä.

Ulospäin kaikki toimi. Treenasin, tein töitä, suoritin, vein asioita eteenpäin.

Juuri se teki siitä niin petollista.

Sisäisesti oli yksi selkeä merkki, jonka tunnistan jälkikäteen: energia ei riittänyt mihinkään, mikä ei ollut pakollista. Ei luovuudelle, ei leikille, ei sille pienelle hengähdykselle, jota ihminen tarvitsee jotta voi oikeasti rakentaa uutta.

Jos joku pyysi jotain extraa, se tuntui aina samalta. Raskaalta huokaukselta, jota yritin peittää: “ei tähän nyt kyllä olisi varaa.”

Tää on se hetki elämässä, jolloin moni kuvittelee tarvitsevansa lisää kuria.

“Mun pitää vaan jaksaa.”

“Mun pitää repiä vielä vähän.”

Mutta tosiasiassa mä en ollut heikko.

Mulla ei vaan ollut systeemiä, joka olisi kannatellut mua silloin, kun elämä itsessään imi kaiken huomion.

Kun arki valuu siihen pisteeseen, että energia ei riitä yhtään ylimääräiseen, se kertoo yhdestä asiasta: sä et enää rakenna elämääsi, sä reagoit siihen.

Reagointimoodi on salakavala.

Se pitää sut liikkeessä juuri sen verran, että et pysähdy miettimään mitä oikeasti tapahtuu.

Päivät menee käsissä kuin olisit koko ajan vähän jäljessä, koko ajan sammuttamassa jotain pientä tulipaloa.

Sun aika ei tunnu omalta.

Mikä pahinta, sun identiteetti alkaa ohjautua sen mukaan, mitä tää jatkuva reagointi sallii.

Ei sen mukaan, kuka sä haluaisit olla.

Kun energian puute ja jatkuva reagointi yhdistyvät, syntyy se rooli, jonka moni kantaa vuosia huomaamattaan: selviytyjän identiteetti.

Se on identiteetti, jossa elämä tuntuu koko ajan pieneltä taistelulta.

Jossa pienikin lisäkuorma tuntuu epäreilulta, koska pohja ei kanna.

Jossa unelmat ja tavoitteet pysyvät paperilla, koska siihen ei koskaan tule “oikeaa hetkeä”.

Jossa sä kyllä teet asioita, mutta et tunne, että ne vie sua kohti sitä tyyppiä, joka haluaisit olla.

Mä en silloin tajunnut sitä näin selkeästi. Tajusin sen vasta jälkeenpäin. Mutta tänään mä näen sen toistuvan ihmisissä koko ajan. Ei heidän voima lopu, vaan rakenne ympäriltä.

Näin selviytymismoodi näyttäytyy arjessa

• Sä vastaat viesteihin nopeammin kuin omiin tarpeisiisi. Se kertoo, että muiden prioriteetit ohjaavat sun elämää enemmän kuin sun omat.
• Sä tiedät tasan tarkkaan mitä pitäisi tehdä, mutta energia ei riitä edes aloittamiseen.
• Sulla ei ole oikeasti huono fiilis, sulla ei ole fiilistä lainkaan. Turtumus on yksi varmin merkki selviytymismoodista.
• Sä lupaat itsellesi paljon, mutta luovut pienestäkin yllätyksestä. Koska mitään ei ole rakennettu kannattelemaan sua silloin, kun rytmi rikkoutuu.
• Sä suunnittelet kyllä uutta, mutta elät edelleen eilisen kuormituksen ehdoilla. Suunnitelma ilman systeemiä on vain haave, joka odottaa voimia mitä ei tule.
• Sä et kaadu isoihin haasteisiin. Sä kaadut niihin pieniin pyyntöihin, jotka ennen ei tuntuneet miltään. Juuri ne paljastavat, ettei taustalla ole rakenteita jotka pitää sut koossa.
• Kaikkein tylyin merkki: sun elämä ei ole kriisissä, mutta et tunne olevasi elossa.

Selviytymismoodi ei ole se tila, jossa kukaan kasvaa. Se on tila, jossa kaikki energia menee siihen, että päivästä selviää.

Siksi systeemeillä on niin valtava merkitys.

Ne vapauttavat sut reagoimisesta ja palauttavat sun oikeuden rakentaa elämää, joka tuntuu omalta. Elämää, jossa ylimääräinen ei ole uhka, vaan mahdollisuus.

Hetki, jolloin systeemi kantoi mut, ei mun tahdonvoima.

Se oli arkinen hetki, joka olis ennen kaatanut mun rytmin kokonaan.

Olin aloittanut tutkimaan erilaisia systeemimalleja: kalenterirakenteita, työnkulkuja, tapoja jakaa tekeminen osiin.

Ne herättivät jotain, mitä en ollut nuorempana ymmärtänyt: että systeemi ei ole pakkopaita, vaan selkänoja. Että elämä ei rakennu sillä, mitä tekee silloin kun inspiroituu, vaan sillä mitä pystyy tekemään silloinkin, kun ei tunne mitään.

Kun luin ensimmäistä kertaa James Clearin lauseen:

“You do not rise to the level of your goals. You fall to the level of your systems.”

Se ei ollut pelkkä hieno ajatus. Se oli kuin joku olisi lopultakin sanonut ääneen sen totuuden, jota olin vuosia pyöritellyt omassa arjessani. En ollut koskaan kaatunut siksi, että tavoite olisi ollut liian iso, vaan siksi, ettei mulla ollut rakennetta, joka olisi kantanut mua niitä kohti.

Rupesin ottamaan järjestelmällisyyttä mukaan arkeeni pieninä kokeiluina. Se ei näyttänyt ulospäin miltään, mutta sisäisesti jokin alkoi muuttua.

Yksi muutos jäi erityisesti mieleen.

Aiemmin mulla oli ajatus, että jokainen asia pitää viedä kerralla maaliin.

Kaikki tai ei mitään.

Tee loppuun tai älä tee ollenkaan.

Se oli suorituskulttuuria puhtaimmillaan ja sen takia moni juttu jäi roikkumaan heti, kun fiilis ei ollut täydellinen.

Mutta kun aloin rakentaa arkea systeemien kautta, opin yhden tärkeän asian. Asioita voi tehdä pienissä osissa, kunhan systeemi kertoo, mikä osa kuuluu mihinkin päivään.

Se yksinkertainen oivallus muutti kaiken.

Yhtenä päivänä, kun fiilis oli nollassa ja vanha minä olisi jättänyt työn odottamaan “parempaa hetkeä”, mä istuin alas ja tein vain sen pienen osan, joka kuului siihen päivään.

En koko tehtävää.

En koko projektia.

Pelkästään sen yhden pienen palasen.

Ja kun se palanen napsahti kohdalleen, tuntui kuin jokin olisi kääntynyt mun sisällä. Tää toimii, vaikka mä en toimi täydellisesti.

Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun tunsin arjen oikeasti kannattelevan. Systeemi vei mua eteenpäin silloinkin, kun en itse jaksanut puskea.

Pieni osa, iso muutos.

Niin identiteetti syntyy.

Se hetki opetti mulle jotain, mitä yritän tänään opettaa muillekin, että muutos ei ole koskaan tahdonvoiman huipentuma, vaan rakenteen rauha. Se hiljainen varmuus, että elämä vie sua eteenpäin, vaikka sisällä olisi tyhjää.

Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, että systeemi ei ole työkalu.

Se on tapa olla.

Tapa elää niin, ettei tarvitse selviytyä joka päivä alusta.

Se on identiteetin jatke ja identiteetti on tyyppi, joka on matkalla eteenpäin riippumatta siitä, millainen päivä on.

Rauha ei synny siitä, että teet vähemmän vaan siitä, että arki ei kaadu enää sun niskaan.

Mä huomaan suurimman eron omassa elämässäni nykyään yhdessä asiassa. Mun arki ei enää romahda yhdestä yllätyksestä. Ei puhelusta, ei viivästyksestä, ei väsymyksestä, ei siitä yhdestä huonosta yöstä, joka ennen olisi vienyt koko viikon mukanaan.

Tää rauha ei ole mitään teennäistä hömppää. Tää on hyvin konkreettista. Ennen kaikki tehtävät tuntuivat kasaantuvan päälle, ja musta tuli päivittäin tyyppi, joka selvisi vain siitä, mitä elämä milloinkin heitti eteen.

Nykyään arki kantaa.

Elämä ei ole helpompaa vaan systeemi on tiiviimpi kuin mun vanha selviytymisidentiteetti.

Tää on juuri se kohta, josta kirjoitin aiemmin blogissa: Kiire ei ole ongelmasi — suunnan puute on.

Silloin kun ei ole selkeää rakennetta, ei ole suuntaa. Ja kun ei ole suuntaa, elämä ei tunnu eteenpäin menolta vaan loputtomalta reagoinnilta. Ihminen väsyy eniten siihen, ettei tiedä, mihin kulkee.

Jos arki pakottaa sut reagoimaan koko ajan, se ei anna tilaa rakentaa mitään.

Siinä tilassa sä tunnet ehkä nämä:

• Heräät usein jo valmiiksi myöhässä, vaikka nousit aikaisin.
• Pienikin muutos sekoittaa koko päivän rakenteen.
• Tehtävät kasautuvat nopeammin kuin ehdit purkaa niitä.
• Sun potentiaali menee siihen, että selviydyt, ei siihen, että etenet.

Se oli mun arkea vuosia. Elämästä ei ollut rakennettu sellaista, joka kannattelisi mua silloin, kun energia ei ollut parhaimmillaan.

Moni kuvittelee, että ratkaisu on:

“Mun pitää tehdä vähemmän.”

“Mun pitää jaksaa enemmän.”

“Mun pitää saada homma hallintaan.”

Todellisuus on yksinkertaisempi ja paljon rehellisempi. Sun pitää rakentaa sellainen arki, ettei sen tarvitse enää kaatua sun päälle.

Rauha ei ole tunne.

Rauha on rakenne.

Rauha on se hetki, kun tiedät, että kaikelle on paikka.

Rauha on se hetki, kun huomaat, ettei yksikään tehtävä vedä sua mukanaan.

Rauha on se hetki, kun pystyt hengittämään ennen kuin reagoit.

Rauha on se hetki, kun arki ei tunnu uhkalta, vaan tilalta jossa sä pystyt oikeasti liikkumaan.

Ja ennen kaikkea.

Rauha on se hetki, kun tajuat, että sä et enää elä selviytymisidentiteetistä käsin  vaan uuden identiteetin sisällä, jota kannattelee systeemi, ei fiilis.

Se on rauha, joka syntyy vasta kun tiedät. Sun ei kuulu olla päivän kaaoksen reagoija. Sun kuuluu olla arjen rakentaja.

Tästä alkaa se muutos, jota sä et unohda.

Muutos ei ala tahdonvoimasta. Se alkaa yhdestä asiasta ennen puhelinta.

Mä en aloittanut elämäni muutosta isolla projektilla. En uudella kalenterilla, en uudella treeniohjelmalla, enkä millään itsekurin supervaiheella, joista moni yrittää repiä itsensä liikkeelle.

Mun muutos alkoi yhdestä nolon yksinkertaisesta minisysteemistä. Päivän tärkein asia ennen kuin avaan puhelimen.

Kuulostaa pieneltä.

Mutta se oli radikaalia, koska ennen sitä mun aamut oli reaktiota. Heräsin, avasin puhelimen, ja siitä hetkestä eteenpäin päivä ei ollut enää mun. Se oli ilmoitusten, viestien, velvoitteiden ja muiden ihmisten tarpeiden.

Kun vaihdoin tämän järjestyksen, vain järjestyksen, en määrää. Huomasin jotain, mitä en ollut tajunnut vuosiin.

Suunta syntyy sekunneissa.

Koko päivä rakentuu ensimmäisestä valinnasta. Ja identiteetti syntyy siitä, kuka sä olet ennen kuin maailma vaatii sulta mitään.

Juuri siksi tämä on ensimmäinen askel, jonka annan jokaiselle, joka haluaa lopettaa selviytymisen ja alkaa rakentaa.

Ei isoa projektia.

Ei 30 päivän haasteita.

Ei uuden elämän vallankumousta.

Vain tää yksi asia:

Aamun minisysteemi — aloita näin

1. Kirjoita illalla ylös yksi tärkein tehtävä seuraavalle päivälle.

Ei viittä. Ei kolmea.

Yksi.

2. Aamulla. Ennen kuin avaat puhelimen, tee se.

Ei täydellisesti.

Ei kokonaan.

Vain 5–15 minuuttia siihen suuntaan.

3. Kun se on tehty, avaa puhelin.

Siinä järjestyksessä.

Ei koskaan toisinpäin.

Miksi se toimii?

Koska tää yksinkertainen liike tekee yhden valtavan identiteetin muutoksen:

Sä palautat itsellesi vallan suunnasta.

Sä et enää herää selviytymään.

Et avaamaan maailmaa.

Et reagoimaan.

Sä heräät tekemään yhden pienen asian, joka kertoo sulle: “Mä ohjaan mun elämää.”

Siitä syntyy rauha, joka ei ole tunne vaan rakenne.

Se sama rauha, jota ilman elämä kaatuu niskaan.

Se sama rauha, joka tekee tilaa kasvulle, liikkeelle, identiteetille.

Tää ei ole vain minisysteemi. Tämä on sun uuden järjestelmän ensimmäinen rivi.

Kun sä muutat aamun järjestyksen, sä muutat koko elämän suunnan. Se on se pieni muutos, josta iso identiteetti alkaa.

Ja jos sä haluat lopettaa selviytymisen, tää on ensimmäinen askel.

Ei raskas. Ei koko elämän uudistus.

Vain yksi valinta ennen puhelinta.

Se on alku, josta mies ei palaa takaisin.

Lopeta reagointi. Rakenna uusi rakenne.

Mä haluan jättää sulle yhden ajatuksen.

Sen saman, jonka olisin itse halunnut kuulla silloin, kun elämä oli lähinnä tulipalojen sammuttamista ja ylikuormituksen ja velvollisuuksien välistä vuoristorataa.

Lopeta reagointi ja rakenna uusi rakenne sun arkeesi.

Ei tää mikään täydellinen juttu ole.

Ei siitä tule kaunista tai valmista, niin kuin ei mikään muukaan, mikä on oikeasti elämisen arvoista.

Mutta se vie sut eteenpäin.

Se vie sut ulos siitä tilasta, jossa kaikki tuntuu vähän liikaa ja kaikki tärkeä jää aina “parempaan hetkeen”.

Se on paljon enemmän kuin valittaminen. Valittamalla mikään ei muutu, ei vaikka kuinka perustelis itselleen että “nyt ei ehdi, nyt ei jaksa, nyt ei ole oikea aika”.

Sama päivä toistuu, kun rakenteet toistuvat.

Ja jos rakenteet on väärät, ihminen jää aina jumiin siihen samaan reaktiomoodiin, joka tuhoaa kaiken energian ennen kuin mitään on edes alkanut.

Jos tää osui johonkin suhun, siihen kohtaan missä et enää halua elää reaktiosta ja selviytymisestä niin hae mukaan mun henkilökohtaiseen valmennukseen. Mä autan sua rakentamaan sen uuden rakenteen, joka kantaa sut joka päivä eteenpäin. Ei täydellisesti vaan varmasti.

Tää ei ole motivaatio, eikä tää ole mikään self-help -savotta.

Tää on päätös. Se hetki, jolloin sä sanot itsellesi:

Mä en enää elä niin, että elämä päättää mun puolesta.

Se on identiteetin alku.

Se on uuden suunnan alku.

Se on se todellinen kohta, jossa selviytyminen loppuu.

Kun sä rakennat yhdenkin toimivan rakenteen, vaikka sen, että päivän tärkein asia tehdään ennen puhelinta. Sä huomaat jotain, mitä et ole ehkä aikoihin tuntenut:

Sä et olekaan kiinni kaaoksessa.

Sä et ole tilanteen vietävänä.

Sä et ole enää reaktiomoodin sätkynukke.

Sä oot se, joka päättää ensimmäisen siirron ja se ensimmäinen siirto muuttaa loppupelin.

Eikä sillä ole väliä, teetkö sen täydellisesti.

Sillä on merkitystä, että sä teet sen. Koska siitä alkaa koko uusi rakenne ja siitä alkaa se versio susta, joka kantaa itseään eikä kaadu joka kerta kun elämä vähän kolisee.

Jos sä otat tästä kirjeestä mukaasi vain yhden asian, ota tämä:

Lopeta reagointi.

Rakenna uusi rakenne.

Tämä vie sut pidemmälle kuin mikään täydellinen suunnitelma, motivaatiohuuto tai lupaus, jonka olet joskus itsellesi tehnyt.

Se vie sut vihdoin eteenpäin.

Kiitos lukemisesta,
Tomi