Elämä ei kaadu epäonnistumiseen – se kaatuu suuntaan, joka puuttuu.
Hetki, jolloin ymmärsin: tavoite ei ollut maali, vaan peili.
Mä muistan sen hetken edelleen. Se ei ollut huipennus tai maaliviiva. Se oli se sekunti, kun tajusin, että me ei ehditä erityislapseni kanssa aikarajan puitteissa Ironmanin viimeistä osuutta maaliin. Yllätys iski ensin. Sellainen kylmä, tyhjä välähdys. Matka jäi kesken, mutta jokin vanha tunne palasi. Mä olen kokenut tämän ennenkin ja silti mä olin taas unohtanut sen paradoksin, jonka piti olla mun selkärangassa.
Että tavoite ei ole lupaus lopputuloksesta. Se on prosessi, joka muuttaa ihmistä ennen kuin mikään ulkoinen muuttuu.
Kisan jälkeen, kun pöly laskeutui ja arki alkoi, en huomannut itsessäni pettymystä. Huomasin voiman. Sen saman voiman, joka on kantanut mua elämän alamäissä, mutta joka on välillä hävinnyt, kun olen lakannut suuntaamasta elämää kohti jotain suurempaa. Mä kävelin lastenhuoneen ohi ja ymmärsin, että se matka ei ollut epäonnistuminen. Se oli muistutus. Kun me menetettiin viimeinen osuus, mä löysin takaisin siihen, kuka mä olin ennen selviytymistilaa.
Sen Ironmanin piti olla tavoite. Mutta se olikin peili.
Se näytti mulle: näin kauas sä oot tullut, ja silti sä tiedät, että tää ei ollut pointti. Tää matka repi esiin jotain, mitä en ollut tajunnut kaivata. Suunnan, joka järjestää mun elämän, vaikka lopputulos muuttuu joka kerta.
Kun mä aloin treenata uudelleen, mä tunsin sen eron. Se ei ollut enää “pakko päästä maaliin”.
Se oli “mä haluan tulla mieheksi, joka pystyy tähän, vaikka maali karkaa”.
Se on täysin eri polku. Se on polku, jolla identiteetti rakentuu, ei rikkoudu.
Sä tunnistat tän.
Kun sulla ei ole suuntaa, arki alkaa hajottaa sua pieniksi reaktiivisiksi palasiksi. Kun sulla on suunta, jokainen päivä järjestyy vähän paremmin, vaikka mikään ei vielä näytä valmiilta.
Mies ei kaipaa uutta elämää.
Mies kaipaa sen tunteen, että hän on matkalla jonnekin, joka tekee hänestä enemmän kuin eilen.
Musta tuntuu, että tää on se hetki, jossa säkin alat muistaa sen: tavoite ei ole pakote. Se on rehellisin peili sun tämänhetkisestä identiteetistä. Joskus sen täytyy särähtää, jotta sä näet, mihin suuntaan sun kuuluu kasvaa.
Kun suunta katoaa, kaikki hajoaa hiljaa.
Mä en aina elänyt niin, että tietoisuus olisi kulkenut mun rinnalla. Oli aikoja, jolloin heräsin aamuun ilman ajatusta huomisesta. Mikään ei vetänyt mua eteenpäin. Se oli se karmivin vaihe. Sellainen sumu, jossa mikään ei tunnu tarpeeksi merkitykselliseltä, jotta siihen tarttuisi. Mä olin kyllä liikkeessä, mutta en kulkenut mihinkään. Ja se on paljon vaarallisempaa kuin pysähtyminen.
Kun olin elänyt liian pitkään turruttamalla omia tunteitani, menetin jotain isompaa kuin motivaation. Mä menetin sen pienen sisäinen äänen, joka ennen sanoi “tää on se suunta”. Se oli hiljentynyt. Ja kun se ääni katoaa, mies ei enää elä. Hän vain jatkaa, kuin joku olisi sammuttanut valot sisältä. Muistan aikoja, jolloin tulevaisuus ei näyttänyt edes harmaalta. Se ei näyttänyt miltään. Se oli tyhjää. Eikä tyhjyys ole rauhaa. Tyhjyys on sitä, ettei ihminen enää näe itseään.
Se on se hetki, jolloin ymmärrät: ilman tavoitetta sä et johda omaa elämääsi. Sä reagoit siihen. Sä sammutat tunteita, jotta sun ei tarvitsisi kohdata sitä, että jokainen päivä toistaa itseään. Pahinta on se, että ulospäin kaikki voi näyttää ihan hyvältä. Työ kulkee. Arki pyörii. Kukaan ei huomaa, että sun sisäinen kompassi on alkanut pyöriä mihin sattuu. Mutta sä huomaat sen: pienenä, hiipivänä tunteena siitä, että sä olet ajautumassa kauemmas siitä miehestä, joka sä haluaisit olla.
Näissä hetkissä elämä ei hajoa räjähdyksenä. Se hajoaa sirpaleina, joita sä et huomaa ennen kuin on liian monta kasattavana. Ja silloin se oivallus iskee: ei mulla ole ollut vuosikausiin suuntaa. Ei tavoitetta, joka olisi pakottanut mut katsomaan itseäni rehellisesti. Ei mitään, mikä olisi nostanut mut pois selviytymismoodista ja antanut tunteen, että olen matkalla johonkin, mikä kasaa mua suuremmaksi.
Tää on se kohta, missä moni mies elää edelleen.
Hiljaisesti eksyksissä. Siinä tilassa, jossa lakkaa toivomasta parempaa, koska hän ei enää näe edes pientä valon pilkahdusta tulevaisuudessa.
Siksi tavoite on niin pirun tärkeä.
Ei siksi, että siihen pitää päästä. Vaan siksi, että suunta antaa miehelle takaisin sen, mitä ajelehtiminen vie ensimmäisenä: itsensä.
Tyhjyys, joka alkaa silloin kun ihminen lakkaa suuntaamasta mihinkään.
On olemassa vastustaja, jota kukaan ei huomaa ajoissa, koska se ei koskaan tule sisään ryskyen.
Se ei murra ovea.
Se ei herätä sinua yöllä.
Se ei vaadi selitystä tai huomiota.
Se vain ilmestyy hiljaisena, huomaamattomana niihin kohtiin, joissa ennen oli suunta, kipinä ja tunne siitä, että elämä liikkuu johonkin päin.
Tämä vastustaja on tyhjyys.
Tyhjyys ei iske hetkessä.
Se alkaa silloin, kun ihminen ajattelee, ettei tarvitse enää tavoitetta, koska arki kyllä kantaa.
Se kasvaa hetki hetkeltä, kun päivät muuttuvat pelkäksi suorittamiseksi ilman visiota.
Se hivuttautuu sisään silloin kun velvollisuudet syövät kaiken energian, ja sisäinen palo jää odottamaan “parempaa hetkeä”.
Lopulta tyhjyys täyttää ne sisäiset tilat, joissa ennen syntyi päätöksiä, toivoa, suuntaa, identiteettiä.
Se kaikkein vaarallisin vaihe ei olekaan se, kun asiat menevät pieleen. Kyllä, epäonnistuminen sattuu, mutta sattuminen kertoo aina, että jotain yritettiin.
Että oli suunta, jota kohti ponnistettiin.
Että ihminen oli liikkeessä, vaikka lopputulos olisi repinyt ylpeyden rikki.
Paljon pahempaa on hetki, jolloin ei tunne enää mitään. Ei kipua, ei iloa, ei intoa eikä menetystä.
Kun päivät menevät läpi samaan tapaan ja mitään ei jää käteen, ihminen lakkaa vähitellen uskomasta, että elämä voisi olla muutakin kuin selviytymistä.
Tyhjyys ei romahduta.
Se nukuttaa.
Siksi se on niin petollinen.
Jos tää ajatus osuu suhun, se tunne, että muutoksella ei ehkä ole enää merkitystä niin mä kirjoitin tästä aiemmin yhden tekstin, joka avaa juuri tän ilmiön ytimen: Ajatteletko, ettei muutoksella ole enää merkitystä? Mieti uudelleen. Siinä mä puran sen hetken, jolloin ihminen alkaa uskoa, ettei kasvu koske enää häntä. Ja miksi se on kaikkein vaarallisin kohta: se on tyhjyyden ensimmäinen askel.
Kukaan ei huomaa, että sisällä on alkanut hiljainen katoaminen. Se, jossa ihminen ei enää menetä vain tavoitetta, vaan otteen omasta tarinastaan.
Epäonnistuminen voi rakentaa uudelleen.
Tyhjyys ei rakenna mitään.
Se vain poistaa kerros kerrokselta sen sisäisen suunnan, jota ilman arki muuttuu joukkoon sulautuvaksi harmaudeksi.
Kun on tavoite, on jotakin, jonka vuoksi avata silmät. On syy pysähtyä aamulla ja kysyä: “Mihin päin mun kuuluu kasvaa tänään?” On suunta, joka värittää päivät erilaisiksi, vaikka ulkopuolelta elämä näyttäisi täysin samalta kuin ennen.
Tavoite ei pelasta sinua virheiltä.
Eikä sen pidäkään.
Mutta se pelastaa sinut siltä, mikä on paljon vaarallisempaa: siltä hiljaiselta katoamiselta, jossa ihminen lakkaa olemasta itselleen elossa, vaikka ulospäin näyttää toimivalta, vastuulliselta, jopa vahvalta.
Loppujen lopuksi kysymys ei olekaan siitä, pääseekö tavoitteeseen.
Kysymys on siitä, säilyykö jossain sisällä se osa, joka vielä haluaa tulla vähän enemmän kuin eilen.
Ja juuri tätä vastaan tyhjyys taistelee. Siksi suunta on niin elintärkeä.
Se ei täytä elämää tuloksilla, se täyttää sen merkityksellä.
Hetki, jolloin tavoite paljasti totuuden minusta.
Kun palasin pitkän tauon jälkeen punttisalin lattialle, mä menin sinne kuin mies, joka uskoi edelleen olevansa kaksikymppinen judoka. Siihen aikaan rauta lensi, keho totteli ja mieli uskoi, ettei mikään ole mahdotonta. Ja nyt, vuosia myöhemmin, mä astuin tankoon kiinni samalla ylimielisellä luottamuksella. Sellaisella hiljaisella ajatuksella, että “kyllä mä tämän muistan, kyllä mä tämän osaan.” Kun mä nostin ensimmäisen sarjan, todellisuus näytti heti, ettei mun perusta ollut enää sama. Ja se sattui, ei lihaksiin vaan ylpeyteen.
Tää hetki oli brutaalin rehellinen.
Tavoite, jonka olin asettanut, ei antanut mun piiloutua. Se paljasti sen, mitä olin vältellyt: olin kuvitellut olevani pidemmällä kuin olin. Olin vertaillut itseäni johonkin menneeseen versioon, josta mä halusin pitää kiinni, koska se oli tuttu, se oli turvallinen ja se antoi tunteen, että mä olen edelleen se tyyppi, joka pystyy mihin vaan. Mutta tää tavoite repi illuusion hajalle. Se näytti: “Jos haluat kasvaa, sun pitää tulla rehelliseksi.” Ja rehellisyys ei tunnu vahvalta. Se tuntuu paljaalta.
Se oivallus iski kovaa: mun perusta ei ollut heikko, se oli unohtunut.
Ja siinä oli iso ero.
Perusta oli olemassa, mutta se oli piilossa kaikkien vuosien selviytymismoodin, turruttamisen ja väärien oletusten alla. Mun piti rakentaa itseni uudelleen kuin aloittelija. Tavoite vaati uutta versiota minusta. Sellaista versiota, joka ei enää nojaa vanhoihin tarinoihin, vaan rakentaa uuden.
Tässä on jokaiselle miehelle iso peili:
Me ajatellaan usein, että tavoite tuo esiin meidän vahvuudet.
Mutta todellisuudessa se tuo ensin esiin meidän harhaluulot.
Se näyttää, missä me ollaan feikattu itseämme.
Se näyttää, mikä perusta on rapistunut, vaikka ulospäin kaikki näyttää olevan kunnossa.
Siksi se on niin arvokas, koska ilman tätä paljastumista mies jää kiinni vanhaan identiteettiin, joka ei kanna enää.
Antiikin stoalaiset sanoivat, että ihminen voi kohdata maailman vasta silloin, kun hän kohtaa itsensä ilman naamioita. Tää hetki, se ensimmäinen epäonnistunut nosto, se rikkinäinen oletus omasta voimasta, oli juuri sitä.
Kun oletus itsestä murtuu, totuus saa tilaa.
Ja totuus ei ollut se, että mä olin heikko.
Totuus oli se, että mä olin alussa.
Ja alku on aina vahvempi kuin illuusio.
Tavoite ei vain ohjaa sinua eteenpäin.
Se irrottaa sut siitä versiosta itsestäsi, johon sä oot takertunut liian pitkään. Vasta silloin sä voit alkaa nousta uudelleen. Ei menneisyyden varjosta, vaan tämän hetken todellisuudesta.
Suunta ei näy treeneissä. Se näkyy iltaisin lasten kanssa.
On olemassa hetkiä, joissa elämä näyttää, miksi suunta on tärkeämpi kuin yksikään tavoite. Ei lavalla, ei Ironmanissa, ei kovissa treeneissä. Vaan niissä arkisissa illoissa, kun istun lattialla lasteni kanssa ja huomaan, miten paljon pienet katseet seuraavat mun liikkeitä. Ei mun saavutuksia. Mun suuntaa. Sitä, millainen mies mä olen silloin, kun kukaan ei palkitse, mittaa, arvioi tai anna numeroita.
Siinä hetkessä mä tajuan sen, minkä tavoite aina lopulta paljastaa: kun mä valitsen suunnan, en tee sitä vain itselleni.
Teen sen myös niille, jotka oppivat musta enemmän kuin mä koskaan sanon ääneen.
Kun iltapala on pöydässä, joku kysyy “iskä, tuutko leikkimään?” ja mä huomaan oman sisäisen kamppailuni. Tää on just se paikka, jossa suunta erottuu ajelehtimisesta. Mies ilman tavoitetta ajautuu reaktiosta toiseen: väsymys, kiire, stressi, tottumus. Mutta mies, jolla on suunta, tekee pienen päätöksen, joka rakentaa jotain paljon suurempaa kuin yksikään päivä näyttää: hän päättää olla läsnä. Päättää olla enemmän kuin väsymys. Päättää olla se mies, joka rakentaa perustan lapsilleen, vaikka kukaan ei näe miten paljon se vaatii.
Suunta on pieni teko, joka toistuu.
Se on tapa, jolla sä nouset sohvalta, vaikka tekisi mieli jäädä makaamaan.
Se on tapa, jolla sä valitset rauhan, vaikka pää huutaa kiirettä.
Se on tapa, jolla sä näytät lapsellesi mallin.
Ei siitä, millainen mies sun pitäisi olla, vaan siitä, millainen mies sä todella olet, silloin kun kukaan muu ei ohjaa.
Silloin tää koko tavoitteen paradoksi avautuu uudella tavalla: tavoite ei tee susta parempaa isää, mutta se tekee susta miehen, joka pystyy olemaan parempi isä. Siksi, että suunta pakottaa sut kasvamaan sellaiseksi, joka kantaa.
Mä huomaan sen erityisesti iltaisin.
Kun rauha laskeutuu kotiin ja kaikki on hetken pysähdyksissä, mä tiedän, miksi suunta on tärkeä.
Ei maalin vuoksi.
Sen vuoksi, että mä haluan olla isä, joka antaa lapsilleen vahvan pohjan ponnistaa omaan elämään. Se vaatii mieheltä suunnan, joka säilyy silloinkin kun kukaan ei näe.
Siksi mä sanon sulle suoraan:
Suunta ei ole tavoite, jonka saavutat.
Suunta on lupaus itsellesi siitä, millaiseksi mieheksi sä aiot kasvaa ja se näkyy kaikkein selvimmin niissä illoissa, joissa sä valitset olla läsnä, vaikka maailma yrittää vetää sua muualle.
Aamut, jotka rakentavat miehen uudelleen.
Mä en tiedä mitään yksittäistä rutiinia, joka olisi muuttanut mun identiteettiä yhtä paljon kuin aamujen uudelleenkirjoittaminen. Ei siksi, että aamu olisi maaginen hetki, vaan siksi, että se on ensimmäinen kohtaaminen sen miehen kanssa, joka sä väität olevasi.
Aamut näyttää heti, ootko linjassa vai et. Sen huomaa tavalla, joka ei valehtele: jos käsi hakeutuu puhelimelle, mieli on levoton. Jos ensimmäinen liike on keskittyminen, suunnan palauttaminen ja pysähtyminen, identiteetti vahvistuu jo ennen kuin päivä edes alkaa.
Mä opin tämän liian monta kertaa kantapään kautta. Kun elämä hajosi, mä aloitin aamuni kaaoksella. Kun elämä nousi, mä aloitin aamuni suunnalla. Ja nyt mä huomasin: tää on se yksi asia, jonka mä voin tehdä joka päivä, oli edessä Ironman, perhearki tai valmentamisrumba, joka kertoo mulle suoraan, olenko mä vielä se mies, jonka mä haluan olla.
Aamu ilman puhelinta ei ole mikään some-detox. Se on tapa sanoa: “Mun identiteetti tulee ennen muiden ääniä.” Se on tapa muistuttaa itseä: pysy suunnassa ennen kuin maailma yrittää vetää sut pois siitä.
Nää pysähdykset on tärkeitä erityisesti silloin, kun huomaan poukkoilevani joka suuntaan. Kun ajatukset sinkoilee, impulssit vetää ja kiire yrittää syödä mun arvot, mä palaan siihen yhteen hetkeen: hengitys, hiljaisuus, ja kysymys “mikä on mun suunta tänään?”.
Tässä on se ydin, jonka moni mies unohtaa: suunta ei katoa kerralla. Se katoaa pieninä valintoina. Ja se löytyy takaisin samalla tavalla. Pieninä, toistuvina päätöksinä, jotka palauttavat sut siihen, jota sä rakennat.
Tää on se hetki, jossa identiteetti ei ole enää filosofiaa. Se ei ole teoriaa tai motivaatiota. Se on teko. Miehenä me usein luullaan, että identiteetti rakentuu isoissa hetkissä: kilpailuissa, suurissa päätöksissä, käännekohdissa.
Totuus on paljon yksinkertaisempi ja paljon kovempi: identiteetti rakentuu aamun ensimmäisessä minuutissa. Jos sä aloitat päivän poukkoilemalla, sä jatkat sitä koko päivän. Jos sä aloitat päivän suunnasta, sä ohjaat itse itseäsi koko päivän.
Ja jos joku kysyy, mikä on ensimmäinen askel kohti parempaa suuntaa, mä sanoisin tän:
Avaudu aamulle ennen kuin avaudut maailmalle.
Silloin sä muistat, kuka sä olet nyt ja mihin päin sun on tarkoitus kasvaa. Se on tapa rakentaa itseään hiljaisesti, vakaasti ja pitkäjänteisesti. Juuri niin kuin perhe, lapset ja oma tulevaisuus tarvitsee.
Jos sulla ei ole tavoitetta, aloita siitä – tänään.
On yksi asia, jonka tää matka on opettanut mulle enemmän kuin mikään muu: sä et tarvitse täydellistä suunnitelmaa, vaan ensimmäisen rehellisen teon.
Ja jos sä luit tän kirjeen ja tunsit edes pienen piston siitä, että sun suunta on hukassa tai tavoite on kadonnut arjen alle, niin kuuntele hetki. Se ei ole merkki epäonnistumisesta. Se on merkki siitä, että sun sisällä on vielä jäljellä se osa, joka haluaa kasvaa. Se osa, joka ei ole valmis luovuttamaan omaa elämäänsä olosuhteille.
Jos sulla ei ole tavoitetta tai et tiedä miten sellainen asetetaan, se ei tee susta heikkoa. Se tekee susta miehen, joka on rehellinen. Rehellisyys on aina se ensimmäinen askel. Ennen itsekuria, ennen rutiineja, ennen suuria muutoksia. Koska tavoite ei ole asia, johon hypätään sokkona. Se on taito. Se on opittavissa. Se on rakennettavissa. Ja sitä ei kukaan meistä ole oppinut ilman yritystä, virheitä ja siihen peiliin katsomista, joka näyttää enemmän kuin mitä haluaisi nähdä.
Se on siinä mielessä ironista, että yksittäinen tavoite ei lopulta merkitse mitään ja silti se merkitsee kaikkea. Ei sen takia, mihin päädyt, vaan sen takia, ketä susta tulee, kun kuljet sitä kohti.
Aloita siis siitä, että pysähdyt ja kysyt itseltäsi:
“Mikä suunta tuntuu oikealta nyt?”
Ei vuoden päästä. Ei sitten kun elämä rauhoittuu. Vaan tänään.
Jos et tiedä vastausta, sä oot alussa. Ja se on paras paikka aloittaa. Koska silloin sulla ei ole nimeäkään pelolle, joka on pitänyt sua paikallaan. Vain mahdollisuus alkaa rakentaa.
Ja jos haluat siihen tukea, mä voin auttaa. Ei siksi, että sulla olisi “pakko” päästä johonkin, vaan siksi että sun elämä on liian arvokas jätettäväksi ajelehtimiselle. Mä autan miehiä löytämään suunnan, rakentamaan tavoitteen, joka oikeasti palvelee heidän identiteettiään. Hae Fighter Mindset -valmennukseen mukaan. Jos sä tunnet, että sulla on ollut sisäinen hiljainen kutsu jo pitkään, niin tämä on se hetki, jolloin siihen kannattaa vastata.
Mutta yksi asia on varma: älä anna seuraavan viikon kulua ilman suuntaa.
Aloita tavoitteen opetteleminen.
Hae siihen tukea, opiskele, pysähdy. Tee edes yksi valinta, joka vie sua kohti sitä miestä, jollaiseksi haluat kasvaa.
Ainoa asia on se ensimmäinen rehellinen askel.
Kiitos lukemisesta,
Tomi