Kukaan ei tule pelastamaan sun ajatuksia.

Kun huomasin, että mun fokus ruokki väärää todellisuutta.
Mä olen välillä huomannut itseni keskeltä arkea valittamasta jostain asiasta. Silloin kun kiire painaa päälle, lapset huutavat tai työt kasautuvat, on liian helppoa kaataa bensaa liekkeihin valittamalla lisää. Mutta joka kerta kun pysähdyn ja kysyn itseltäni “miksi keskityn valittamiseen?”, huomaan, että mun elämässä on samaan aikaan olemassa myös hyviä vaihtoehtoja ja että valinta on usein mun käsissä.
Se hetki, kun näen tilanteen uudella tavalla, on kuin pieni salaisuus, jonka olen oppinut kantapään kautta: todellisuus ei muutu, mutta se, mitä näen todellisuudessa, muuttuu heti.
Tämä oivallus ei tullut mulle kerrasta. Se alkoi silloin, kun mun elämä meni kunnolla alamäkeen.
Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun sain kuulla tyttäreni diagnoosin. Se hetki pysäytti maailman.
Kaikki, mitä olin pitänyt normaalina, hajosi sekunneissa. Arki muuttui kerralla, täysin uusiksi.
Ajattelin, että selviän siitä, että osaan käsitellä sen. Olin väärässä.
Yritin jatkaa niin kuin ennenkin.
Pidin kiinni rytmistä, rutiineista, töistä, treeneistä. Kaikesta, mikä sai mut näyttämään siltä, että kaikki on hallinnassa.
Sisällä kaikki mureni.
Päivien ja öiden rajat katosivat. Unet vähenivät, mieli väsyi.
Yksi asia johti toiseen: ero, työttömyys, ja se hiljainen tunne, että mikään ei kanna enää.
Alkoholista tuli tapa hakea helpotusta siihen, mitä en uskaltanut tuntea selvin päin. Ja ennen kuin huomasin, olin ajautunut tilaan, jossa mikään ei enää tuntunut miltään.
Se ei ollut yksi suuri romahdus. Se oli satoja pieniä luovuttamisia joka päivä.
Yksi yö vähemmän unta.
Yksi ajatus enemmän pelkoa.
Yksi hetki vähemmän läsnäoloa.
Lopulta koko elämä tuntui liukumäeltä, jota en osannut pysäyttää.
Pohjakosketuksessa aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää, mitä fokus oikeasti on.
Ei tehokkuutta tai tahdonvoimaa, vaan suuntaa.
Elämän suuntaa.
Se, mihin katson, kasvaa.
Se, mitä vältän katsoa, alkaa hallita mua.
Olin sivustakatsoja, en ohjaaja. Kadotin itseni, ja mun fokus oli pelkästään kivussa. Silloin en ymmärtänyt, että jokainen ajatus ja tunne, johon takerruin, teki todellisuudesta vielä synkemmän. Se oli kuin istuisi huoneessa, jossa on kymmenen ovea ja katsoisi vain sitä ovea, joka ei avaudu.
Nykyään yksi vaikeimmista asioista ei ole enää “miten olla läsnä” vaan miten suojata itseni häiriöiltä. Ilman suojaa fokus pirstoutuu ennen kuin huomaan. Siksi olen joutunut tekemään arkeen pieniä ratkaisuja. Jättämään puhelinta pois, aikatauluttamaan syvempiä työjaksoja, suunnittelemaan palautumisen samalla vakavuudella kuin treenin. Tämä ei ole täydellistä, mutta jokainen pieni ratkaisu on kuin laittaisi lisäpainon levytankoon. Mieli vahvistuu.
“Focus is Freedom” ei mulle tarkoita pelkkää tehokkuutta. Se tarkoittaa tunnetta siitä, että pystyn tekemään asioita keskittyneesti: työssä, lasten kanssa, urheilussa. Se on vapautta valita, mihin suuntaan katson, ja vapautta olla myös tekemättä mitään. Se on tietoista hallintaa, ei hallinnan maniaa. Se on sitä, että taskulampun valo on mun kädessä, ei algoritmien, ei menneisyyden, ei kaaoksen.
Jos sä luet tätä ja tunnet olevasi samanlaisessa tilanteessa kuin mä silloin alamäessä, pysähdy ja kysy itseltäsi: “Mihin mä oikeasti keskityn nyt?” Ei tarvitse muuttaa kaikkea. Riittää, että siirrät katseen sentin verran oikeaan suuntaan. Se sentti tekee elämästä toisenlaisen.
Kukaan ei tule pelastamaan mun ajatuksia.
Mä en edes muista tarkalleen, mistä se oivallus tuli.
Ehkä se ei ollut mikään suuri hetki. Ei mikään taivaan avautuminen tai uuden elämän alku.
Ehkä se oli vain tavallinen ilta, tavallinen hiljaisuus, jossa olin niin kyllästynyt omaan tarinaani, että en enää jaksanut kuunnella sitä.
Se tarina meni aina samalla tavalla: miksi mulle tapahtuu näin, miksi mä en saa rauhaa, miksi mikään ei mene niin kuin pitäisi.
Siinä tarinassa olin aina uhri, aina sivuhahmo omassa elämässäni.
Kunnes jossain vaiheessa tajusin, ettei kukaan tule pelastamaan mun ajatuksia.
Että mun on itse käännettävä katse toiseen suuntaan, vaikka se sattuisi.
Se oli pysäyttävä, vähän raaka ja samalla vapauttava hetki.
Aluksi se tuntui pelottavalta.
Ajatus siitä, että mun itse pitäisi pystyä muuttamaan omia ajatuksiani oli raskas. Se kuulosti melkein julmalta: kuin olisin vastuussa kaikesta, mitä tunnen ja ajattelen.
“If you correct your mind, the rest of your life will fall into place.” – Lao Tzu
Elämä kyllä korjaantuu, kun mä korjaan sen tavan, jolla sitä ajattelen.
Samaan aikaan tiesin, että juuri siinä piili se voima, jota olin etsinyt. Olin odottanut, että joku muu muuttaisi olosuhteet, että työ helpottuu, parisuhde tasaantuu, joku ymmärtää, joku korjaa.
Mutta mikään niistä ei tehnyt muuta kuin vahvistanut ajatusta, että kontrolli on muualla kuin mussa.
Siinä on jotain hämmentävää, kun tajuaa, ettei vapautus tule ulkoa päin. Että se ei tule paremmasta duunista, rahasta, urheilutuloksesta tai ihmissuhteesta. Se tulee siitä, että hyväksyy sen, että voi itse vaihtaa ajatuksen suuntaa. Että jokainen tunne ei ole fakta. Että jokainen ajatus ei ansaitse tulla todeksi.
Kun aloin oikeasti kokeilla tätä käytännössä, se ei ollut kaunista.
Mieli kapinoi vastaan.
Se halusi takertua vanhoihin totuuksiin: “Tämä nyt vain on mun elämä.”
Ja vaikka kuinka tiesin, että fokus määrittää kokemuksen, silti palasin siihen samaan, kuluneeseen virtaan. Sillä tavalla ihmismieli toimii. Se palaa tuttuihin ongelmiin, koska ne tuntuvat turvallisilta.
Vaikka ne satuttaisivat, ne ovat tuttuja.
Vähitellen jotain alkoi liikkua.
Mä en yrittänyt muuttaa koko elämää kerralla, vaan ainoastaan sen tavan, jolla katsoin sitä.
Yritin nähdä pienenkin valonvälähdyksen tilanteissa, jotka ennen olivat mustia. Huomasin, että aina kun vaihdoin ajatuksen suuntaa, vaikka vain hitusen, koko olo muuttui. Se oli kuin olisi säätänyt radiota, joka ennen särisi. Sama kappale, eri taajuus.
Vasta sen jälkeen, kun olin päässyt vähän eteenpäin, alkoi tulla se vapauden tunne. Ei sellainen “nyt olen vapaa ja voin tehdä mitä haluan” -vapaus, vaan hiljaisempi.
Se, joka tuntuu syvällä rintalastan takana, kun tietää, että suunta löytyy omasta päästä, ei kalenterista. Että vaikka en pysty muuttamaan kaikkea ympärilläni, voin aina muuttaa sitä, miten mä katson sitä kaikkea.
Ja se riittää.
Oikeastaan se hetki, kun tajusin tämän, oli yhtä aikaa pelottava ja lohdullinen. Pelottava, koska siinä ei ole enää ketään muuta, jota voisi syyttää.
Lohdullinen, koska siinä ei myöskään ole enää ketään muuta, jota tarvitsisi odottaa.
Sä voit ottaa oman mielesi takaisin milloin tahansa, jos uskallat katsoa suoraan sitä kohtaa, jossa tarina muuttuu. Ei elämän olosuhteissa, vaan siinä pienessä hetkessä, kun päätät, mihin keskityt seuraavaksi.
Se, mitä siihen hetkeen valitset, määrittää sen, miltä elämä tuntuu.
Ei huomenna. Vaan nyt.
Siksi fokus ei ole vain taito.
Se on tapa elää.
Tapa katsoa elämää niin, että edes vaikeudet eivät tunnu vihollisilta. Ne vain osoittavat, mihin katse pitäisi kääntää seuraavaksi.
Jos et suojaa fokustasi, joku muu käyttää sitä hyväkseen.
Joskus mä huomaan, että fokus karkaa ennen kuin ehdin edes tajuta sitä. Yhtäkkiä olen selaamassa jotain täysin merkityksetöntä, kuin autopilotilla.
En siksi, että haluaisin.
Vaan koska joku muu haluaa.
Puhelin ja some on ehkä historian tehokkain keskittymisen ansa. Ne on rakennettu tekemään just sitä, mitä ne tekevät: varastamaan huomiota ja pitämään sen.
Ja kun se tapahtuu, mieli ei tunnu enää omalta. Se alkaa käydä ylikierroksilla ilman, että tapahtuu mitään todellista. Vähän kuin aivot olisivat koko ajan päällä, mutta sielu olisi jäänyt taustalle odottamaan, että huomio palaa kotiin.
Tässä on totuus, jota moni ei halua myöntää:
- Heräät ja ensimmäinen asia mitä teet, on tarkistaa puhelin.
- Selaat muiden elämää aamupalalla ja mietit, miksi oma tuntuu sekavalta.
- Laitat taustalle uutiset “vain pyörimään”, ja hetken päästä maailma tuntuu taas vähän toivottomammalta.
- Avaat sähköpostin kesken työtehtävän, koska notifikaatio vilkkui. Nyt et enää muista mitä olit tekemässä.
- Selaat inspiraatiovideoita sen sijaan, että tekisit sen asian, josta ne sai sut innostumaan.
- Vastaat viestiin heti, vaikka se ei ollut kiireellinen, koska et halua, että joku ajattelee sun olevan hidas.
- Suunnittelet lepoa, mutta täytät jokaisen tyhjän hetken ruudulla.
Jos oon rehellinen, ei some itsessään ole ongelma vaan se, mitä se tekee mun sisäiselle rytmille.
Se opettaa levottomuutta.
Se tekee kaikesta väliaikaista.
Se vie mut pois siitä pitkästä fokuksesta, joka rakentaa oikeita tuloksia ja rauhaa. Ja kun sen huomaa, ei enää voi teeskennellä, että kyse olisi vain ajanhukasta. Kyse on siitä, kuka minä olen, kun annan muiden päättää, mihin suuntaan katson.
Mä oon huomannut, että suunnitelmat auttaa. Ne antaa luvan irrottaa otteen. Kun tiedän, milloin teen töitä ja milloin annan itselleni luvan selata somea, en elä jatkuvassa syyllisyydessä.
Syyllisyys on muuten salakavala vihollinen: se väittää olevansa moraalinen kompassi, mutta oikeasti se syö keskittymiskyvyn. Silloin on vaikea olla läsnä edes hyvissä hetkissä, koska mieli miettii koko ajan, mitä pitäisi tehdä toisin.
Mitä enemmän oon miettinyt tätä, sitä enemmän huomaan, että fokus on kuin lihas, jota pitää vahvistaa, mutta jota pitää myös suojella.
Et voi juosta koko ajan, etkä myöskään palautua, jos mieli ei koskaan saa rauhaa. Ja jos sä et suojaa omaa fokustasi, joku muu kyllä käyttää sitä hyväkseen. Yritys, algoritmi, uutinen, ihminen. Kaikki ne, joilla on jokin hyöty sun huomiosta. Ne haluavat sen, mitä sä et ehkä edes ole huomannut omistavasi: kyvyn valita, mihin keskityt.
Mä uskon, että todellinen vahvuus ei ole sitä, että pystyy keskittymään 12 tuntia putkeen.
Todellinen vahvuus on sitä, että pystyy palauttamaan fokuksen takaisin joka kerta, kun se karkaa.
Että osaa tunnistaa, milloin on ajautunut pois suunnasta, ja uskaltaa pysähtyä. Että ei enää elä reaktiivisena, vaan tietoisena.
Ja kun sen taidon oppii, elämä muuttuu hiljalleen rauhallisemmaksi.
Fokus on suunta, ei suoritus.
Mulle fokus ei ole enää sitä, että pystyy pitämään mielen kasassa.
Se on suunta.
Se on päätös siitä, mihin elämän energia virtaa.
Se on hiljainen valinta, joka määrittää, miltä kaikki tuntuu.
Kun mä sanon fokus, mä en tarkoita tehokkuutta, vaan merkitystä.
Sitä, että elämä ei valu ohi.
Sitä, että päivissä on joku selkäranka, jonka varaan rakentaa.
Sitä, että jokainen hetki ei ole vain suoritus, vaan osa isompaa suuntaa, jota kohti mä liikun.
Mä en aina tiedä, mikä se suunta tarkalleen on. Mutta mä tiedän, miltä se ei tunnu. Se ei tunnu levottomuudelta.
Ei siltä, että juoksen kymmenen eri suuntaan yhtä aikaa.
Ei siltä, että aamulla herätessä on tunne, että joku muu päättää, mitä mä tänään ajattelen.
Fokus tuo elämään painon. Ei sellaisen raskauden, joka uuvuttaa, vaan sen painon, joka juurruttaa.
Kun tiedän mihin suuntaan katson, en enää pelkää niin paljon sitä, mitä ympärillä tapahtuu.
Elämä ei enää tunnu sattumalta. Se tuntuu tarkoitukselta.
Nykyajan miehelle tämä on ehkä suurin taistelu.
Me eletään maailmassa, jossa jokainen sekunti on huuto huomiosta. Satoja ärsykkeitä päivässä, joista suurin osa on täysin turhaa. Jokainen niistä sanoo saman asian eri tavalla: katso tänne, mieti tätä, reagoi tähän. Jos et tiedä omaa suuntaa, sä uppoudut siihen virtaan ennen kuin huomaat.
Sitten sä alat kutsua sitä elämääsi, vaikka se ei oikeasti ole sinun.
Fokus on valinta.
Joka aamu.
Joka hetki.
Se ei ole taito, jonka voit opetella kerran ja unohtaa. Se on jatkuvaa valintaa olla hereillä, vaikka maailma haluaa, että nukut silmät auki.
Mihin katse pysähtyy, siihen myös sydän asettuu.
Siksi on tärkeää kysyä itseltään joka päivä: “Mihin suuntaan mä haluan katsoa tänään?”
Koska lopulta ei ole kyse siitä, mitä elämä antaa meille. Vaan siitä, mihin me päätetään suunnata oma valomme. Kaikki muu on taustakohinaa.
Jos susta tuntuu, että sun elämä kaipaa suuntaa ja haluat palauttaa sen fokuksen, joka tekee arjesta taas merkityksellistä. Hae mun henkilökohtaiseen valmennukseen. Tehdään yhdessä sun arjesta suunta, ei suoritus.
Dopamiini vie meitä, eikä me sitä.
Mä oon alkanut huomata, että nykypäivän levottomuus ei synny siitä, että meillä olisi liikaa tekemistä. Se syntyy siitä, että meidän aivot on jatkuvasti väärässä tilassa. Liikaa virikkeitä, liikaa nopeita palkintoja, liian vähän hiljaisuutta.
Dopamiini on nerokas ja julma yhtä aikaa.
Se ei palkitse tekemisestä, vaan odotuksesta.
Se syöttää mieleen tunteen, että “kohta tapahtuu jotain hyvää” ja siksi me jäädään kiinni selaamiseen, päivityksiin, notifikaatioihin, jopa omaan suorittamiseen.
Aina seuraava pieni kipinä jossain edessäpäin. Eikä mikään tunnu tarpeeksi, koska mieli ei enää osaa levätä siinä, mitä sillä jo on.
Kun ymmärtää tämän, alkaa nähdä maailman eri tavalla. Ei enää niin, että elämä on kaoottista, vaan että meidän hermosto on ylivirittynyt. Että dopamiini ei ole vihollinen, mutta se on huono johtaja. Jos sen antaa hallita, se tekee susta jatkuvan etsijän. Ihmisen, joka metsästää seuraavaa tunnetta, sen sijaan että eläisi nykyisen todeksi.
Kirjoitin tästä joskus blogiin otsikolla: Kaikki haluavat palkinnon, harva on valmis maksamaan sen hinnan. Siinä on koko dopamiinin ydin. Me halutaan tunne, mutta ei prosessia.
Halutaan tulos, ilman hintaa.
Ja kun mieli on koukussa nopeaan palkintoon, se menettää yhteyden siihen pitkäjänteiseen tekemiseen, joka oikeasti rakentaa identiteettiä.
Olen itse elänyt sen. Silloin kun elämä oli sekaisin, mä elin dopamiinikoukussa. Ei niinkään päihteissä, vaan jatkuvassa stimulaatiossa: treeni, työ, uudet ideat, uusi startti.
Oli helpompaa hakea jatkuvaa nousua kuin pysähtyä siihen kysymykseen, jota en uskaltanut kohdata: Miksi mikään ei tunnu miltään? Vasta silloin, kun opin palauttamaan hermoston rauhaan, tajusin, että fokus ei ole vain mielen taito. Se on kehollinen tila.
Dopamiini haluaa enemmän, mutta rauha syntyy siitä, että uskaltaa haluta vähemmän, mutta oikein.
Se on paradoksi, joka tekee tästä ajasta niin vaikean: kaikki ympärillä opettaa, että onni tulee nopeasta palkinnosta, mutta todellinen täyttymys vaatii, että malttaa odottaa.
Fokuksen todellinen haaste ei siis ole oppia keskittymään paremmin.
Se on oppia sietämään sitä tyhjää väliä, jossa mitään ei vielä tapahdu.
Sitä tilaa, jossa hermosto alkaa ensin kuiskata: “tee jotain”, “avaa se sovellus”, “tarkista vielä yksi asia”. Mutta jos pystyt olemaan siinä hiljaisessa välissä, alkaa tapahtua jotain syvempää.
Dopamiinin meteli vaimenee, ja sen alta löytyy se, mitä sä oikeasti kaipaat. Yhteys, merkitys, rauha.
Kun sen tajuaa, ei enää tarvitse metsästää seuraavaa nousua. Silloin fokus ei ole ponnistus, vaan lepo. Se ei ole taistelu, vaan kuuntelua.
Ehkä siinä hetkessä huomaa, että kaikki mitä on etsinyt, on ollut koko ajan tässä, mutta se oli piilossa kaiken sen dopamiinin alla.
Elämä, jonka valitsen nähdä.
Jos pysähdyn hetkeksi ja mietin kaikkea, mitä oon elänyt. Onnistumisia, tappioita, kipua ja iloa. Tajuan, että mikään niistä ei ollut vain tapahtuma. Ne oli hetkiä, joissa mun katse päätti, mitä niistä tulee. Sama tarina voi olla joko tragedia tai alku, riippuen siitä, mihin suuntaan taskulamppu osoittaa.
Mä oon elänyt molempia todellisuuksia: sen, jossa elämä tuntuu viholliselta, ja sen, jossa elämä tuntuu liittolaiselta. Ainoa ero niiden välillä on ollut se, mihin suuntaan oon katsonut.
Ei mikään muu.
Ei onni, ei olosuhteet, ei ihmiset.
Vain fokus.
Me ei oikeasti koeta elämää sellaisena kuin se on. Me koetaan se niin kuin me katsotaan sitä ja sen ymmärtäminen on vapautta.
Ei sellaista vapautta, jossa kaikki on helppoa, vaan sitä, jossa tietää, että voi aina aloittaa uudestaan, millä hetkellä tahansa.
Siksi mä ajattelen, että fokus ei ole vain taito, vaan tapa rakastaa elämää.
Tapa sanoa: “Tämä hetki riittää. Tämä hetki on totta.”
Kun sen sanoo, maailma hiljenee hetkeksi.
Sydän rauhoittuu, ja huomaa, ettei tarvitse enää jahdata mitään.
Saa vain olla.
Ehkä se on lopulta koko tämän matkan tarkoitus. Että oppii näkemään elämän, joka on jo tässä, eikä enää sitä, jota koko ajan ajattelee puuttuvan.
Koska se, mihin sä katsot, kasvaa.
Joskus ainoa oikea teko on nostaa katse.
Suuntaan, johon haluat kulkea.
Elämään, jonka haluat tuntea.
Kiitos lukemisesta,
Tomi