Kun kaikki pysähtyy, kuka sinä olet?

Se tapahtui tavallisella kävelylenkillä. Metsäpolku, hiljainen hetki, pieni poikkeama reitiltä ja esterata, joka näytti houkuttelevalta. Seuraavassa hetkessä olin ilmassa ja putosin koko painolla nilkan päälle. Kuului melkoinen rusahdus ja nilkka taittui vinoon. Tiesin heti, että tämä ei ole mikään pieni venähdys.

Lääkärissä tuomio oli selvä. Kolme sidettä poikki ja pieni murtuma nilkan takana. Kipsi jalkaan ja edessä pidempi kuntoutus, kaikki rutiinit uusiksi. Siinä hetkessä en menettänyt vain liikkumiskykyä. Menetin myös sen illuusion, että hallitsen omaa arkeani täysin. Kun istuin vastaanoton odotushuoneessa, katselin muita ihmisiä ja mietin: he jatkavat omaa arkeaan, minä joudun aloittamaan alusta.

Ensimmäiset päivät menivät uusien tapojen opettelussa. Ei niinkään kivun, vaan sen turhautumisen kanssa, ettei voinut tehdä tavallisia asioita. Kepeillä liikkuminen tarkoitti sitä, että et voi kantaa kahvikuppia samaan aikaan. Et voi kävellä huoneesta toiseen ilman, että suunnittelet jokaisen liikkeen etukäteen. Jokainen askel tuntui erilliseltä projektinsa. Yksinkertaiset asiat muuttuivat yhtäkkiä ylämäiksi. Se ärsytti, mutta samaan aikaan se paljasti, kuinka paljon olin pitänyt itsestäänselvyytenä pieniä asioita, vettä lasissa, oven avaamista, lasten kanssa touhuamista.

Unikin pirstaloitui. Kipu herätti vähän väliä ja kipsi teki nukkumisesta kömpelöä. Päivät valuivat hitaasti, ja jokainen hetki tuntui pysäyttävän saman kysymyksen äärelle: kuka olen, jos en voi tehdä sitä, mikä määrittää minut? Kun normaalisti täytin päiväni liikkeellä, nyt edessä oli tyhjää aikaa – ja se oli paljon vaikeampaa kestää kuin särky jalassa.

Minulla on ollut monenlaisia loukkaantumisia aikaisemminkin. Eikä nilkan loukkaantuminen tietenkään mikään maailman isoin asia ole, mutta silti olin yllättynyt siitä, miten paljon ja miten nopeasti yhtäkkiä taas arjen asiat muuttuvat. Se osoitti, kuinka hauras kontrolli oikeasti on. Yksi väärä askel ja kaikki rakentuu uudestaan.

Huomasin nopeasti, kuinka paljon mun arki oli rakentunut liikkeen, treenin ja rutiinien varaan. Ne olivat olleet mun tapa hallita kaaosta, mun identiteetin ankkuri. Kun ne katosivat, jouduin katsomaan peiliin eri tavalla. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää suorittamista, ei seuraavaa treeniä, ei kalenterin tuttuja rytmejä. Oli vain minä ja hiljainen huone. Ja siinä hiljaisuudessa nousi pintaan asioita, joita olin siirtänyt syrjään. Pelkoja, kysymyksiä, jopa pettymyksiä itseeni.

Viikko loukkaantumisen jälkeen pysähdyin ensimmäistä kertaa rauhassa miettimään. Kaiken turhautumisen keskellä näin jotain, mitä en olisi muuten nähnyt: kuinka kiinni sitä on niissä samoissa kuvioissa, joista on tullut turva ja kahle. Tämä vamma avasi väkisin uuden näkymän: mitä jos elämä ei koskaan jatkuisi entiseen tapaan? Mitä jos en voisi enää koskaan palata siihen rytmiin, jonka varaan olin rakentanut itseni? Tuo kysymys teki minut levottomaksi, mutta samalla se avasi uuden reitin. Jos vanha tarina katoaisi, voisin ehkä kirjoittaa uuden.

Se on kysymys, joka ei jätä rauhaan. Ja juuri siksi tiedän, että tämä pysähdys ei ole pelkkä este. Se voi olla alku.

Kun kontrolli katoaa

Tämä loukkaantuminen paljasti minulle jotakin syvempää kuin fyysisen kivun. Suurin haaste ei ollut kipu eikä edes kipsi. Suurin haaste oli luopuminen siitä identiteetistä, joka oli rakennettu jatkuvan liikkeen varaan.

Kun en voinut treenata, en ollut enää se mies, joka herää aikaisin ja ottaa päivän haltuun raudan ja hien avulla. Kun en voinut juosta, pyöräillä tai viedä treenejä eteenpäin, jouduin kohtaamaan tyhjiön. Tyhjiö on aina pelottava. Tyhjiössä joutuu kuuntelemaan omaa sisäistä ääntä, ja usein se kertoo asioita, joita ei haluaisi kuulla.

Olin rakentanut itselleni tarinan, jossa minä olen se, joka selviää kaikesta, joka ei pysähdy, joka jatkaa aina eteenpäin. Nyt tuo tarina katkesi, ja tilalle jäi hiljaisuus. Se hiljaisuus oli aluksi vihollinen, mutta vähitellen se alkoi näyttää jotain muuta. Ehkä olin pitänyt vauhtia yllä, koska pysähtyminen olisi tarkoittanut rehellistä kohtaamista niiden asioiden kanssa, joita en ollut valmis käsittelemään.

Ehkä todellinen haaste ei ole se, että en pysty liikkumaan. Ehkä todellinen haaste on uskaltaa olla hetki paikoillaan ja kysyä itseltäni: kuka minä olen ilman kaikkea sitä tekemistä, jonka varaan olen rakentanut itseni? Se ei ole helppo kysymys. Se on kysymys, joka leikkaa syvältä ja juuri siksi se voi vapauttaa.

Pysähdys alkaa opettaa

Jossain kohtaa ymmärsin, että tämä loukkaantuminen ei ollut pelkästään menetys. Se oli myös mahdollisuus. Kun liike vietiin pois, minulle jäi tilaa nähdä, mikä minussa on liikkeen ulkopuolella. Ensimmäiset päivät taistelin vastaan. Olin kärsimätön, hermostunut ja halusin vain palata vanhaan. Mutta mitä enemmän pakotin itseäni palaamaan entiseen, sitä selvemmäksi tuli, ettei se ole mahdollista. Oli pakko kääntyä uuteen suuntaan.

Voima ei synny vain salilla tai lenkkipolulla. Voima syntyy myös kyvystä kohdata tyhjä tila, hyväksyä epävarmuus ja rakentaa itsensä uudestaan. Jokainen hetki, jolloin en voinut tehdä vanhaa tuttua liikettä, paljasti jotain piilossa ollutta. Loukkaantuminen pakotti minut erottamaan sen, mikä on tekemistä ja mikä on olemista. Se kysyi: jos kaikki suorittaminen otetaan pois, mitä jää jäljelle?

Aluksi vastaus pelotti. Tuntui, että jäljelle ei jää mitään. Vain tyhjyyttä, vain epävarmuutta. Mutta kun en enää yrittänyt täyttää sitä kiireellä, tyhjyys alkoi näyttää toisenlaiselta. Siinä oli rauha. Siinä oli lupa katsoa itseäni ilman rooleja, ilman tuloksia, ilman jatkuvaa todistamista. Hiljaisuus ei ollutkaan vihollinen, vaan opettaja, joka pakotti kysymään vaikeita kysymyksiä ja samalla näytti, että olen enemmän kuin kuvittelin.

Tämä ei tarkoita, että loukkaantuminen olisi muuttunut kevyeksi. Kipu oli yhä läsnä, arki edelleen hankalaa. Mutta kaiken keskellä oli syntymässä uusi ymmärrys: minä en ole vain treenitulokseni, en vain se mies, joka jaksaa enemmän tai kovempaa. Minussa on myös jotain pysyvää, jota mikään kipsi ei voi viedä pois. Se on kyky sopeutua, kyky nähdä merkitys myös rajoitusten sisällä.

Ehkä juuri tässä on pysähdyksen lahja. Se repii sut irti siitä, mitä olet tottunut tekemään ja näyttää, että sä et ole vain sun tekemisiä. Sä olet jotain enemmän. Ja kun sen näkee, mikään ei voi viedä sitä pois. Tämä oivallus ei synny ilman kipua, mutta kun se syntyy, se muuttaa kaiken: yhtäkkiä näet itsesi uudesta kulmasta, vahvempana kuin ennen, koska olet kohdannut sen mitä pelkäsit eniten.

Mitä tämä kertoo sinusta

Kun luet tätä, pysähdy hetkeksi miettimään omaa arkeasi. Mihin kaikkeen sun identiteetti on kiinnittynyt? Mitä asioita sä pidät niin itsestäänselvinä, että et edes huomaa niiden olevan sun turvaverkkoja? Ja mitä tapahtuisi, jos ne yhtäkkiä otettaisiin pois? Usein vasta menetys paljastaa, mitä todella arvostat ja mihin olet kahlinnut itsesi huomaamattasi.

Ehkä sulla ei ole jalka kipsissä. Mutta ehkä sulla on muita kahleita: jatkuva kiire, työ joka nielee kaiken, rooli jossa olet aina vahva, vaikka sisällä väsyttää. Ehkä sulla on rutiineja, jotka pitävät sut kasassa, mutta samalla estävät sua kysymästä, kuka sä oikeasti olet. Kun jokainen päivä toistaa samaa kaavaa, et enää edes muista, mistä kaikki alkoi. Vasta kun se kaava rikkoutuu, alat nähdä sen todellisen hinnan.

Mä en tiedä, mikä sun elämässä on se pysähdys. Se voi olla sairastuminen, parisuhteen kriisi, taloudellinen vastoinkäyminen tai vain hiljainen tunne sisällä, että näin ei voi jatkua. Jokaisella se näyttää erilaiselta. Mutta mä tiedän tämän: pysähdykset eivät tule tuhoamaan sua. Ne tulevat näyttämään sulle sen, mitä et muuten suostuisi katsomaan. Niiden kautta sä näet, kuinka paljon turvaa olet rakentanut ulkoisten asioiden varaan ja kuinka paljon voimaa sulla olisi, jos uskaltaisit nojata sisäiseen perustaan.

Kysy itseltäsi: mitä sä pelkäät eniten menettäväsi? Onko se asema, jonka olet saavuttanut? Onko se fyysinen kunto, jolla todistat itsellesi että jaksat? Onko se kontrolli, jonka avulla peität epävarmuutta? Vai onko se läheisten hyväksyntä, jota ilman koet olevasi arvoton? Jokaisella meistä on jokin, jonka varaan olemme rakentaneet liikaa. Jokaisella meistä on myös mahdollisuus nähdä, että vaikka se vietäisiin, jotain olennaista jäisi jäljelle.

Tämä on kivuliasta myöntää, mutta jos uskallat katsoa rehellisesti, huomaat että pysähdys voi olla vapautus. Kun joku asia otetaan pois, se paljastaa, mitä sinussa on pysyvää. Se näyttää sen ytimen, joka ei muutu, vaikka roolit ja rutiinit katoaisivat. Usein se on jotain yksinkertaista: kyky rakastaa, kyky kestää, kyky jatkaa pienin askelin vaikka maailma ympärillä muuttuu.

Käytännön tasolla voit testata tämän heti. Valitse yksi asia, josta koet riippuvuutta, ehkä se on jatkuva puhelimen selaaminen, ehkä se on työkalenteri, joka täyttää jokaisen hetken. Laita se tauolle edes yhdeksi päiväksi. Katso, mitä tyhjyys nostaa pintaan. Se ei ole helppoa, mutta se on sama harjoitus, jonka elämä antaa meille väkisin silloin kun pysähdys tulee loukkaantumisen, kriisin tai menetyksen muodossa. Nyt sä voit tehdä sen vapaaehtoisesti ja oppia ilman, että jalka täytyy murtaa ensin.

Ehkä huomaat, että et kaadu tyhjyyteen. Ehkä huomaat, että sinussa on enemmän kuin olit kuvitellut. Juuri se on pysähdyksen tarkoitus: näyttää, että olet vahvempi, syvempi ja vapaampi kuin olit kuvitellut. Pysähdyksen hetki ei ole loppu. Se on alku uudelle tarinalle, jos vain uskallat nähdä sen niin.

Siksi kysyn sulta nyt vielä kerran: mitä sä pelkäät eniten menettäväsi? Mitä jos juuri siinä menetyksessä onkin alku sille, kuka sä voisit olla?

Harjoitus: valitse tietoinen pysähdys

Haluan antaa sulle konkreettisen tehtävän. Se ei ole helppo, mutta se on yksinkertainen. Valitse yksi asia, josta pidät kiinni liikaa. Se voi olla some tai vaikka kahvi, joka ohjaa koko päivän rytmiä, treeni joka on muuttunut pakoksi, tai työtehtävä, jota teet vain siksi että ilman sitä tuntisit itsesi hyödyttömäksi. Valitse yksi ja laita se tauolle tietoisesti.

Älä vain jätä sitä pois, vaan pysähdy sen äärelle. Kirjoita ylös, mitä ajatuksia ja tunteita tyhjyys nostaa. Mitä tapahtuu, kun et voi nojata siihen asiaan, johon olet ollut sidottu? Aluksi voi tuntua tyhjältä ja jopa ahdistavalta. Mutta jos pysyt siinä hetken, alat nähdä jotain olennaista: mikä sinussa on pysyvää, mikä ei riipu tekemisestä.

Tee tämä pieni harjoitus viikon aikana. Se opettaa saman periaatteen kuin iso pysähdys elämässä. Kun uskallat kohdata tyhjyyden, huomaat että se ei tuhoa sua. Päinvastoin, se näyttää, että olet enemmän kuin sun roolit, enemmän kuin sun rutiinit. Tämä on ensimmäinen askel kohti sisäistä vapautta.

Kirjoita vaikka vihkoon kolme havaintoa siitä, mitä opit tauon aikana. Ja jos uskallat, jaa yksi niistä läheiselle. Silloin huomaat, ettei tämä ole vain harjoitus. Tämä on uuden identiteetin rakentamista, pala kerrallaan.

“Man is not worried by real problems so much as by his imagined anxieties about real problems.” – Epictetus

Stoalainen viisaus muistuttaa, että usein meidän mieli rakentaa turhaa taakkaa. Kun palaamme kiitollisuuteen ja nykyhetkeen, löydämme voiman kestää todelliset haasteet.

Arjen mikromuutokset

Kun jalka meni pakettiin ja kepit tulivat osaksi arkea, mun oli pakko keksiä uusia tapoja elää ihan pienissäkin hetkissä. Aluksi se tuntui pelkältä selviytymiseltä: miten kantaa lautanen pöytään, miten avata ovi ilman että kaatuu, miten ylipäätään olla läsnä perheen kanssa kun jokainen askel sattuu. Mutta vähitellen nuo pienet asiat alkoivat muuttua joksikin enemmän. Ne alkoivat opettaa.

Yksi tärkeimmistä muutoksista oli se, että en jäänyt makaamaan sohvalle. Menin salille ja aloin treenata yläkroppaa. Rauta käsissä antoi heti tunteen, että en ole täysin voimaton. Se toi takaisin hallinnan tunteen, vaikka jalka olikin poissa pelistä. Jokainen sarja oli muistutus siitä, että aina löytyy tapa liikkua, kunhan etsii. Se ei ollut pelkkää lihasten harjoittamista, se oli mielen vahvistamista.

Samalla opin arvostamaan pieniä hetkiä, joita en ennen huomannut. Ruokailut esimerkiksi nousivat arjessa aivan eri tavalla esiin. Kun ei voinut juosta kiireessä seuraavaan paikkaan, oli pakko pysähtyä pöydän ääreen ja olla läsnä. Huomasin, miten arvokas hetki on syödä yhdessä lasten kanssa, kuulla mitä heidän päiväänsä kuuluu ja tuntea se, että olemme oikeasti samassa hetkessä. Pienistä hetkistä tuli päivän kohokohtia.

Turhautumista oli silti paljon. Jokainen yritys kantaa jotain käsissä keppien kanssa päättyi epäonnistumiseen. Jokainen yöllinen käännös toi kivun mukana muistutuksen rajoista. Mutta opin hyväksymään sen, että kaikki ei mene niin kuin haluan. Opin laskemaan rimaa, antamaan armoa itselleni ja löytämään ilon siitä, että pystyin edes vähän liikkumaan eteenpäin.

Näiden pienten muutosten kautta löysin uuden rytmin. Sama oivallus näkyy myös blogissani, jossa avaan, miten elämä muuttuu vasta kun lakkaa selittämästä. En enää mitannut päiviä sillä, kuinka paljon ehdin suorittaa, vaan sillä, mitä pieniä oivalluksia nousi esiin. Yläkropan treeni ja ruokailuhetket näyttivät, että voima ja merkitys löytyvät usein sieltä, mistä niitä ei ensimmäisenä etsi. Ne opettivat, että jokainen pysähdys on mahdollisuus rakentaa uutta. Ei vain suurissa asioissa, vaan erityisesti pienissä, arkisissa hetkissä.

Yhteisön ja läheisten peili

Loukkantuminen ei muuttanut vain mun arkea, se muutti myös meidän perheen arkea. Yhtäkkiä mä en voinutkaan enää hoitaa asioita itsenäisesti, vaan jouduin pyytämään apua kaikkein pienimmissäkin jutuissa. Oli kiusallista pyytää, että joku toisi ruoan pöytään tai kantaisi tietokoneen työpisteelle. Vielä oudommalta se tuntui ravintolassa: seisoin buffetpöydän äärellä ja osoittelin sormella, mitä haluan lautaselle. Se oli nöyryyttävää ja avasi silmät samalla tavalla. Kuinka paljon mä olin pitänyt itsenäisyyttä itsestäänselvyytenä.

Perheelle tämä toi tietenkin lisää kuormaa. Lasten piti auttaa enemmän, puolison jakaa entistä enemmän arjen taakkaa. Ja samaan aikaan näin, miten he tekivät sen. Usein ilman valitusta, joskus jopa huumorin kautta. Heidän pienet eleensä – se, että joku toi vesilasin sohvan viereen tai käänsi peiton kun en yltänyt – alkoivat tuntua suurilta lahjoilta. Ne hetket muistuttivat mua, että yhdessä selviäminen ei ole vain klisee, vaan konkreettisia tekoja.

Samalla koin ristiriidan: kiitollisuus ja nolous kulkivat rinnakkain. Mä olin tottunut siihen, että mä olen se, joka jaksaa, joka kantaa ja joka hoitaa. Nyt mä olin se, joka tarvitsi toisten apua. Se sattui ylpeyteen, mutta mursi samalla turhan kovuuden. Se näytti, että läheisyys ei synny siitä, että selviää yksin, vaan siitä, että uskaltaa päästää muut lähelle myös heikoimmillaan.

Yhteisön ja läheisten peili näytti mulle, että voima ei olekaan yksin pärjäämistä. Voima on vastaanottamista. Se on sitä, että uskaltaa katsoa silmiin omaa tarvitsevuuttaan ja silti sanoa: kiitos. Tämä kokemus käänsi katseen siihen, mikä oikeasti on tärkeää – perhe, läheisyys, yhdessä selviäminen. Kun opin ottamaan vastaan, huomasin että yhteys muihin syveni. Yhtäkkiä arjen pienet hetket – lasten auttavat kädet, puolison kärsivällinen hymy – muuttuivat muistutuksiksi siitä, että en ole yksin tässä taistelussa.

Ehkä juuri tässä on suurin oppi. Pysähdyksen hetket eivät vain kasvata yksilöä, ne kasvattavat koko yhteisöä. Ne avaavat mahdollisuuden nähdä toisen merkitys kirkkaammin. Ja lopulta ne muistuttavat, että elämä ei ole kilpailu siitä kuka jaksaa eniten, vaan yhteinen matka, jossa jokainen vuorollaan kantaa ja vuorollaan saa levätä.

Voima syntyy siitä, että et kaadu

Kun nilkka katkesi, kaaduin fyysisesti maahan. Se oli brutaali hetki – kaikki paino tuli väärään kulmaan, ja ääni nilkassa kertoi, että jotain meni peruuttamattomasti rikki. Mutta vaikka kaaduin maahan, en antanut itseni kaatua sisältä. Se oli ratkaiseva ero.

Se, mikä piti mut pystyssä, ei ollut kivun sietäminen. Se oli ajatus eteenpäin katsomisesta. Päätin jo ensimetreillä, että teen tässä hetkessä sen, mitä tarvitsee. Enempää ei vaadita. Kun makasin maassa, tiesin että voin valita: jäädä kiinni siihen mitä menetin, tai katsoa eteenpäin ja kysyä, mitä seuraavaksi. Se päätös oli pieni, mutta ratkaiseva. Se oli kuin ankkuri, joka piti kiinni, vaikka aallot löivät yli.

Kuntoutuksen alussa sama ajatus kulki mukana. En voinut hypätä takaisin entiseen rytmiin, mutta pystyin aina tekemään yhden asian tässä hetkessä. Tänään se saattoi olla yläkropan treeni, huomenna rauhallinen ruokailuhetki perheen kanssa. Pienet teot kantoivat. Ne olivat kuin lyhdyt pimeässä: eivät valaisseet koko matkaa, mutta näyttivät seuraavan askeleen.

Mä olen huomannut, että elämässä ei lopulta mitata, kuinka monta kertaa pysyy pystyssä, vaan kuinka monta kertaa uskaltaa nousta kaatumisen jälkeen. Loukkaantuminen riisui multa rutiinit ja roolit, mutta se ei voinut riistää sitä, että aina voi katsoa eteenpäin. Aina voi tehdä sen, mitä tässä hetkessä tarvitsee. Ja aina voi muistaa, että kaikki muuttuu – sekä hyvät että huonot hetket. Mikään ei jää ikuisesti.

Voima syntyy siis siitä, että ei anna kaatumisen määrittää itseään. Voima on sitä, että tunnustaa: kyllä, kaaduin – mutta en jäänyt maahan. Nousin, vaikka hitaasti. Nousin, vaikka apua tarviten. Nousin, koska päätin niin. Tämä on se ero, joka erottaa selviytymisen pysähtyneisyydestä. Se, että valitsee aina katsoa eteenpäin ja muistaa: mikään ei ole pysyvää. Sekä kipu että toipuminen kulkevat ohi. Mutta se, mitä matkan varrella itsestä oppii, jää pysyväksi.

Kun pysähdys muuttuu kutsuksi

Kun katson taaksepäin näitä viikkoja, näen paljon kipua, turhautumista ja epävarmuutta. Mutta samalla näen jotain muuta. Näen, että jokainen pysähdys on ollut kutsu nähdä itseni uudella tavalla. En vain loukkaantuneena, en vain valmentajana, en vain perheenisänä vaan ihmisenä, joka voi oppia uudestaan, mitä elämä oikeasti on.

Haluan, että viet tästä mukanasi yhden ajatuksen: älä pidä asioita itsestäänselvinä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Jokainen aamu on hetki, jolloin voit kiittää siitä, että saat aloittaa alusta. Kiitollisuus ei poista kipua, mutta se muuttaa sen merkityksen. Se tekee jopa vaikeimmasta päivästä arvokkaan.

Jos sä olet nyt keskellä omaa pysähdystäsi. Olipa se loukkaantuminen, kriisi tai vain hiljainen tunne siitä, että näin ei voi jatkua. Muista tämä: pysähdys ei ole loppu. Se on alku. Alku kiitollisuudelle, alku uudelle näkemykselle ja alku tarinalle, jossa sinä et enää pidä mitään itsestäänselvänä. Jos tuntuu, että tämä osui suhun ja haluat rakentaa omaa tarinaasi uudella tavalla, voit hakea mun henkilökohtaiseen valmennukseen osoitteessa fightermindset.fi

Pysähdy tänään ja kysy itseltäsi: mistä voin olla kiitollinen juuri nyt? Ja jos haluat kulkea tätä polkua syvemmälle, pysy mukana. Me opetellaan yhdessä rakentamaan elämää, joka kestää ja jossa jokainen päivä on lahja.

Kiitos lukemisesta,

Tomi