Vahvuus ei ole hiljaisuutta – se on totuuden omistamista

Kovin asia, jonka olen sanonut ääneen
Mä olen huomannut, että nykyään on helpompaa sanoa suoraan: “Tää on vaikeaa.”
Se ei tee musta heikompaa. Se tekee musta rehellisemmän.
Isänä mä kohtaan sen joka päivä. Lapset kasvavat, ja se mitä ne tarvitsee, muuttuu koko ajan. Ne eivät tarvitse enää samoja juttuja kuin silloin kun ne olivat pieniä. On vaikea löytää oikeat tavat olla tukena. Olla tarpeeksi läsnä, mutta myös antaa tilaa. Olla se, johon voi nojata. Ilman että tukahduttaa.
Vielä kymmenen vuotta sitten mä olisin puristanut hampaat yhteen ja esittänyt, että kaikki on hallinnassa. Että ei tässä mitään, ihan normaalia arkea. Mutta se oli valhe. Se valhe söi musta energiaa, jonka olisin voinut käyttää siihen, että oikeasti opin olemaan parempi isä.
Me miehet ollaan mestareita kätkemään vaikeuksia hiljaisuuden taakse.
Mutta mitä enemmän sä pidät suuta kiinni, sitä raskaammaksi se muuttuu.
Et sä tee vaikutusta sillä, että et koskaan sano mitään. Sä vaan etäydyt niistä, joiden pitäisi olla lähimpänä.
Kun sanoin ääneen, että tämä on vaikeaa, jotain muuttui.
Siitä ei tullut yhtään kevyempää, mutta siitä tuli selkeämpää.
Se avasi keskusteluja, joita en ollut uskaltanut käydä. Se toi mut lähemmäs mun lapsia. Se antoi mulle mahdollisuuden ottaa vastuu ilman naamaria.
Jos mä olen oppinut jotain, niin tämän: kovuus ei ole sitä, että pidät kaiken sisällä. Se on sitä, että uskallat myöntää, kun jokin painaa.
Se valhe, joka pitää meidät jumissa
Meidät on opetettu uskomaan, että vahvuus on kivikasvo.
Että todellinen mies ei myönnä, kun on vaikeaa.
Että kipu pitää purra alas ja jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Se on paska tarina.
Ja se on tarina, joka on pitänyt kokonaisia sukupolvia jumissa omassa hiljaisuudessaan.
Miksi?
Koska jos sä et koskaan sano ääneen, että jokin painaa, sä et koskaan saa apua. Sä et koskaan anna muille mahdollisuutta nähdä, missä kohtaa ne voisivat seistä sun rinnalla. Ja mikä pahinta. Sä et koskaan opi kantamaan asioita niin, että ne ei riko sua sisältä.
Mä olen nähnyt tämän monessa miehessä.
Se alkaa pienistä asioista: vähän vähemmän puhetta, vähän enemmän sulkeutumista.
Sitten alkaa etäisyys. Perhe, ystävät, työyhteisö. Kaikki näkee, että joku on muuttunut, mutta kukaan ei tiedä miksi. Ja kun joku kysyy “Miten menee?”, vastaus on aina sama: “Hyvin.”
Mutta totuus on, ettei mene hyvin.
Ja mitä kauemmin sen kieltää, sitä raskaammaksi se muuttuu.
Se on kuin yrittäisi pitää veden alla isoa rantapalloa. Lopulta se räjähtää pintaan hallitsemattomasti.
Kovuus ei ole sitä, että ei tunnu missään.
Kovuus on sitä, että sä pystyt katsomaan vaikeutta silmiin, nimeämään sen, ja silti jatkamaan.
Ilman tätä taitoa jokainen isku syö pikkuhiljaa sun kykyä toimia. Ennen kuin sä huomaatkaan, sun identiteetti alkaa rakentua sen ympärille, mitä sä et uskalla myöntää.
Ongelma ei ole siinä, ettet pystyisi selviytymään.
Ongelma on siinä, että sä yrität selviytyä tavalla, joka tekee susta yksinäisemmän ja kylmemmän joka päivä. Se ei ole vahvuutta, se on hitaasti murtuvaa panssaria.
Kun mä opin myöntämään vaikeuden, mä opin myös tämän:
panssari suojaa, mutta se myös eristää.
Ja jos sitä ei koskaan riisu edes hetkeksi, susta tulee oma vankilan vartijasi
Vahvuus, jota kukaan ei voi riisua
Se hetki, kun sä sanot ääneen: “Tää on vaikeaa”, ei heikennä sua, vaan se tekee susta vaarallisen vahvan, koska silloin sulla ei ole enää mitään salattavaa, eikä yksikään isku pääse yllättämään sua samalla tavalla kuin silloin, kun yrität suojautua valehtelemalla itsellesi.
Mä en aina ole ymmärtänyt tätä. Nuorempana mä olin varma, että vahvuus tarkoittaa kivikasvoa ja sitä, että jokaisessa tilanteessa löytyy seuraava vaihde, vaikka todellisuudessa olisin jo ajanut itseni loppuun. Mä luulin, että voittaminen oli sitä, että pystyi näyttämään muille ja itselleen: “Ei tunnu missään”, vaikka sisällä tuntui enemmän kuin uskalsin myöntää.
Se valhe vei multa enemmän kuin yksikään tappio tatamilla, yksikään epäonnistuminen yrittäjänä tai yksikään menetetty mahdollisuus. Se söi multa kyvyn ottaa vastaan apua silloin, kun olisin sitä eniten tarvinnut. Se vei multa sen vapauden katsoa itseäni peilistä ja sanoa: “Tässä mä olen, ja tämä on totta.”
Mun pohjakosketuksessa mä ymmärsin jotain, mikä jäi pysyvästi osaksi mua: jos mä haluan rakentaa elämän, joka kestää arjen paineet ja äkilliset iskut, mun on pystyttävä sanomaan ääneen, milloin sen rakentaminen on helvetin raskasta, ja pystyttävä tekemään se ilman häpeää.
Kun sä myönnät vaikeuden, sä otat siitä omistajuuden. Se ei ole enää varjo, joka kulkee sun perässä ja imee voimaa jokaisella askeleella, vaan se on asia, jonka sä olet tuonut valoon ja katsonut silmiin. Ja kun se on valossa, sillä ei ole enää samaa valtaa kuin silloin, kun yritit piilottaa sen kaikin keinoin.
Se ei ole helppoa, eikä sen pidäkään olla, koska mikään arvokas ei ole. Mutta jokainen kerta, kun mä olen sanonut ääneen “tää on raskasta”, on ollut käännekohta. Se on ollut hetki, joka on kääntänyt suuntaa joko mun omassa tekemisessä tai mun suhteissa muihin ihmisiin. Ne hetket ovat tuoneet mut lähemmäs mun lapsia, puolisoa ja ystäviä, koska rehellisyys murtaa seinät, joita hiljaisuus kasvattaa.
Todellinen voima ei synny siitä, että selviää yksin hinnalla millä hyvänsä. Todellinen voima syntyy siitä, että selviää rehellisenä, vaikka se tarkoittaisi, että joku näkee sun heikkouden. Kun sen kerran oppii, se alkaa muuttaa tapaa, jolla kohtaa koko elämän: vaikeudet eivät ole enää vihollisia, vaan opettajia. Ne eivät enää uhkaa sun identiteettiä, koska se identiteetti ei ole kiinni siitä, ettet koskaan kaatuisi.
Tämä on se vahvuus, jota kukaan ei voi riisua. Se ei ole sidottu siihen, mitä muut susta ajattelee, eikä se ole riippuvainen siitä, kuinka virheettömästi sä suoritat tänään. Se on sisäinen varmuus siitä, että sä voit olla kokonainen. Myös silloin, kun palaset painaa ja ote lipsuu, koska sä tiedät, ettei rehellisyys vie sulta mitään pois, vaan antaa lisää.
Kun olet se, johon muiden täytyy voida nojata
Jos sä olet perheellinen mies, yrittäjä, asiantuntija tai johtaja, niin sä tiedät, miltä se tuntuu, kun olet se, johon muiden täytyy voida nojata.
Se tarkoittaa, että sun on oltava käytettävissä silloinkin, kun olet itse aivan loppu.
Se tarkoittaa, että sun on oltava vahva, vaikka kotona on ollut riitaa, työpaikalla on kriisi ja kalenterissa ei ole yhtään tyhjää rakoa hengittää.
Se on rooli, joka on rakennettu vuosien aikana, ja josta et välttämättä osaa enää astua ulos.
Sä ajattelet, että jos pysähdyt, jos sanot ääneen, että “tää on raskasta”, niin jollain tavalla sun auktoriteetti katoaa tai arvostus murenee.
Mutta todellisuudessa käy usein päinvastoin: kun sä sanot sen, ihmiset näkee sut kokonaisena, ei vain roolina.
Mä tiedän, miltä se tuntuu, koska mä olen elänyt sen läpi.
Mä olen ollut se, joka on aamulla ensimmäisenä hereillä ja illalla viimeisenä sammuttamassa valot, hoitamassa asioita, pitämässä perhettä ja yritystä kasassa.
Silti, vaikka kalenteri oli täynnä ja kädet koko ajan tekemisessä, sisällä oli tunne, että joku osa mua oli täysin näkymätön.
Se osa, joka kaipasi, että joku kysyisi: “Miten sä oikeasti voit?”
Meidän ongelma ei ole siinä, ettemme jaksaisi.
Meidän ongelma on siinä, että me ollaan opetettu itsemme olemaan näyttämättä, milloin jaksaminen maksaa liikaa.
Ja kun sen jättää tarpeeksi monta kertaa sanomatta, siitä tulee oletus.
Ja siitä oletuksesta tulee hiljainen muuri meidän ja meidän läheisten väliin.
Kuten Brené Brown sanoo:
“Vulnerability is not winning or losing; it’s having the courage to show up and be seen when we have no control over the outcome.”
Ja jos joku on tämän lauseen ansainnut, niin se on mies, joka on kantanut vastuuta niin pitkään, että on melkein unohtanut, miltä tuntuu olla näkyvissä ilman panssaria.
Rehellisyys tässä kohdassa ei ole merkki luovuttamisesta.
Se on merkki siitä, että sä ymmärrät oman arvosi ja haluat, että se arvo näkyy myös niissä hetkissä, kun et ole parhaimmillasi.
Se on merkki siitä, että sä et rakenna omaa identiteettiäsi kulissien varaan, vaan niiden ihmisten varaan, jotka oikeasti seisovat sun rinnalla. Myös silloin, kun sä sanot ääneen: “Tää on vaikeaa.”
Yksi lause, joka voi muuttaa kaiken
Seuraavan viikon aikana tee yksi asia, joka tuntuu aluksi pieneltä mutta voi muuttaa koko sun tavan kohdata vaikeudet.
Kun joku kysyy sulta “Miten menee?”, älä vastaa automaattisesti “Hyvin” tai “Ihan ok”, jos se ei pidä paikkaansa.
Se ei tarkoita, että sun pitäisi avata kaikki kortit ja kertoa jokainen yksityiskohta siitä, mitä sun elämässä tapahtuu.
Se tarkoittaa sitä, että sä annat edes yhdelle ihmiselle mahdollisuuden nähdä sut ilman panssaria.
Että sä valitset olla rehellinen silloinkin, kun olisi helpompaa esittää, että kaikki on kunnossa.
Valitse hetki, jossa se tuntuu sopivalta. Se voi olla iltakahvi puolison kanssa keittiön pöydän ääressä, yhteinen lenkki ystävän kanssa tai tauko työpaikan kahvihuoneessa.
Katso ihmistä silmiin ja sano jotakin yksinkertaista ja totta:
“Rehellisesti? Tää on ollut aika raskas viikko.”
Tämä hetki on enemmän kuin pelkkä vastaus.
Se on testi siitä, uskallatko astua ulos siitä roolista, joka on pitänyt sua pystyssä vuosia.
Se on myös mahdollisuus nähdä, miten ympäristö reagoi, kun sä et enää pelaa sitä samaa peliä, jossa voittaja on se, joka näyttää eniten hallitulta.
Useimmiten käy näin: maailma ei romahda. Kukaan ei pidä sua heikompana.
Sen sijaan sä huomaat pienen muutoksen. Jonkun kehon kieli pehmenee, katse pysyy pidempään, ehkä toinen vastaa: “Mulla on muuten ollut ihan sama.”
Ja siinä hetkessä syntyy yhteys, joka ei olisi syntynyt, jos olisit pysynyt kiinni tutussa vastauksessa.
Tämä on pieni teko, mutta sen vaikutus kasvaa joka kerta kun toistat sen. Se alkaa muuttaa sitä, miten sä itse ajattelet vaikeuksista ja siitä, mikä on oikeaa vahvuutta.
Se opettaa, että rehellisyys on kuin lihas, mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se kantaa.
Ja se lihas on se, joka pitää sut pystyssä silloinkin, kun kaikki muu ympärillä tuntuu kaatuvan.
Se valhe, joka tekee meistä hauraampia kuin haluamme myöntää
“Oikea mies ei valita.”
Tämä lause on tatuoitu kokonaisen sukupolven selkärankaan.
Se on kulkenut työmailla, pukukopeissa, saunan lauteilla ja isältä pojalle kuin jonkinlainen kunniamerkki.
Ja me ollaan uskottu siihen niin sokeasti, että ollaan unohtaneet kysyä: kenen ehdoilla me tätä roolia näytellään?
Mä uskoin tähän pitkään.
Kun jokin painoi, mä kiristin leukaa, puristin hampaita yhteen ja jatkoin.
Ei valiteta. Ei näytetä. Ei pysähdytä.
Ja ulospäin se näytti vahvuudelta.
Todellisuudessa se oli pakoa.
Pakoa todellisuudesta, joka olisi pitänyt kohdata heti, kun se alkoi painaa.
Pakoa hetkistä, joissa joku olisi voinut tulla rinnalle, jos olisin päästänyt sen lähelle.
“Oikea mies ei valita” kuulostaa sankaritarinalta, mutta käytännössä se tekee meistä hauraampia kuin haluamme myöntää.
Se tekee meistä yksinäisempiä.
Se varastaa kyvyn puhua totta ennen kuin on liian myöhäistä.
Siksi mä sanon tän nyt suoraan:
Oikea mies ei pakene todellisuutta.
Hän seisoo siinä, vaikka kädet tärisevät ja jalat pettävät.
Hän uskaltaa nimetä sen, mikä painaa, koska tietää, että se on ainoa tapa kantaa se loppuun asti.
Mutta tässä on ero, joka on tärkeä ymmärtää:
Turha valittaminen on energian purkamista ilman aikomusta tehdä mitään asialle. Se on sitä, että sä jäät pyörimään ongelman ympärille, toistat samaa tarinaa, ja jokainen sana tekee susta passiivisemman.
Todellisuuden myöntäminen taas on ensimmäinen teko, joka avaa tien muutokselle. Se on hetki, jossa sä sanot: “Tää on raskasta” ja alat miettiä, mitä seuraavaksi teet asialle.
Seuraavan kerran kun kuulet päässäsi sen äänen, joka sanoo “Oikea mies ei valita”, pysähdy ja kysy:
“Olenko mä nyt valittamassa vai kohtaamassa todellisuuden?”
Se vastaus voi olla raja sen välillä, että sä jäät kiinni tähän samaan myyttiin tai että sä alat elää elämää, joka kestää myös silloin, kun kaikki ympärillä heiluu.
Se hetki, jolloin vahvuus muuttuu vapaudeksi
Ehkä tämä kaikki on sulle tuttua.
Ehkä säkin oot elänyt niin, että jokainen liike on hallittu, jokainen reaktio kontrollissa ja jokainen tunne asetettu johonkin piiloon, missä se ei häiritse muita.
Ehkä sä oot se mies, joka kantaa kaiken, eikä päästä ketään näkemään, kun selkä taipuu kuorman alla.
Ja ehkä sä tiedät, miten paljon se on vienyt.
Jaksaminen on tullut hinnalla, jota et ole pysähtynyt laskemaan.
Se hinta on usein yhteys siihen ihmiseen, joka katsoo sua peilistä, ja niihin, jotka seisovat sun ympärillä.
Todellinen kovuus ei ole sitä, että mikään ei tunnu missään.
Todellinen kovuus on sitä, että sä pystyt myöntämään, kun jokin tuntuu, ja jatkamaan silti.
Se on sitä, että sä kohtaat todellisuuden ennen kuin se pakottaa itsensä sun eteen. Ja juuri siinä kohtaa, kun sä sanot ääneen “Tää on vaikeaa”, alkaa syntyä jotain, joka kestää enemmän kuin mikään rooli tai kulissi: vapautta olla oma itsesi kaikissa tilanteissa.
Tässä vaiheessa moni kysyy itseltään:
Miten tätä voi harjoitella? Miten oppii kantamaan ilman että piilottaa? Miten rakentaa arki, joka ei perustu kulissille, vaan kestävälle pohjalle?
Tähän mä autan mun henkilökohtaisessa valmennuksessa.
Fighter Mindset valmennus on prosessi, jossa puretaan turhat myytit, rakennetaan identiteetti joka kestää, ja luodaan konkreettiset tavat elää niin, että sulla on voimaa, suuntaa ja tilaa hengittää. Silloinkin, kun elämä painaa.
Syksyn valmennuspaikat ovat nyt auki. Paikkoja on rajoitetusti, ja ne täytetään hakemusten perusteella.
Jos tiedät, että nyt on oikea aika lopettaa pakeneminen ja alkaa rakentaa elämää, joka kestää, niin hae mukaan nyt.
Sä tarvitset päätöksen ja ensimmäisen askeleen.
Mä tiedän, miltä tuntuu olla se mies, joka yrittää selvitä yksin, koska olen ollut siinä liian monta kertaa.
Mutta mä tiedän myös, miltä tuntuu astua siitä ulos ja huomata, että rehellisyys ei vie susta mitään pois, vaan antaa takaisin enemmän kuin uskalsit toivoa.
Elämä ei kysy, kuinka paljon sä kestät yksin, vaan kuinka rohkeasti sä pystyt olemaan oma itsesi silloin, kun kaikki ympärillä horjuu.
Koska kun se hetki tulee ja se tulee jokaiselle. Voittaja ei ole se, joka kätkee tunteensa, vaan se, joka seisoo omana itsenään, kokonaisena, ja jatkaa siitä eteenpäin.
Kiitos lukemisesta,
Tomi