Voima ilman lempeyttä on kuluttavaa.

Rakkaus, joka ei päästä helpolla.

Mun lapset hyväksyy mut joka päivä täysin sellaisena kuin oon. He eivät odota multa mitään erityistä.

Ei saavutuksia, ei näyttöjä, ei täydellistä hetkeä, jolloin oisin kerrankin saanut kaiken valmiiksi.

He vain tulevat lähelle, halaavat, ja se on siinä. Heidän katseessa ei ole ehtoja.

Ei vertailua, ei mittaa, ei aikataulua. He eivät kysy, olenko edennyt, muuttunut tai kehittynyt.

He rakastavat tässä ja nyt.

Sellaisena kuin oon. Keskeneräisenä, inhimillisenä, joskus hajonneena, joskus vahvana.

Mun puoliso tekee sen toisin.

Hän hyväksyy mut, mutta ei päästä helpolla. Hän tietää, että mussa on enemmän kuin se, mitä näytän. Hän tietää, että mä en etsi rauhaa hinnalla millä hyvänsä. Mä etsin kasvua, tarkoitusta, terävyyttä.

Siksi hän ei anna mun jäädä siihen, missä on mukava olla. Hän haastaa, kysyy vaikeita, painaa kohtaan, joka sattuu. Ei siksi, että olisin vääränlainen, vaan siksi, että hän näkee sen, mitä mä en aina itse uskalla nähdä. Sen potentiaalin, joka ei huuda ääneen vaan odottaa, että joku uskaltaa kaivaa sen esiin.

Siinä on jotain, mikä pysäyttää.

Rakkaus, joka ei silitä päätä, vaan katsoo suoraan silmiin ja sanoo: “Mä näen sut. Mä rakastan sua. Ja juuri siksi mä en päästä sua helpolla.”

Se tuntuu samaan aikaan lempeältä ja armottomalta.

Se riisuu suojat.

Se paljastaa, kuinka paljon me ihmiset oikeasti pelätään tulla nähdyiksi silloin, kun ei voi enää teeskennellä.

Oon huomannut, että moni mies kavahtaa sitä hetkeä. Hetkeä, jossa toinen näkee heidät niin syvältä, ettei ole enää pakoreittiä.

He alkavat vetäytyä, tehdä vitsejä, vaihtaa puheenaihetta, suojata itseään järjellä. Koska rakkaus, joka osuu heikkoon kohtaan, tuntuu vaaralliselta.

Se muistuttaa, ettei hyväksyntä tarkoita pysähtymistä. Että lempeys ei tarkoita luovuttamista.

Että rakastaminen ei aina tunnu hyvältä, joskus se tuntuu palamiselta.

Mua on haastettu monta kertaa just niistä kohdista, joita oon halunnut piilottaa. Silloinkin, kun oon ollut varma, että oon jo kasvanut yli jostain.

Joka kerta, kun joku on uskaltanut koskettaa sitä kohtaa, oon ensin reagoinut.

Säpsähtänyt.

Kieltänyt.

Sitten hiljalleen tajunnut, että se osui, koska se oli totta.

Siinä hetkessä kasvu alkaa.

Oon alkanut ymmärtää, että rakkaus ja valmennus on sama ilmiö eri kielillä.

Molemmat peilaavat sulle totuuden, jota et aina halua kohdata.

Molemmat kysyy: “Uskallatko katsoa tähän kohtaan?”

Molemmat näyttää, että se mitä vältät, on juuri se, mikä sun pitäisi kohdata.

Molemmat voivat satuttaa, jos niitä ei ymmärrä.

Todellinen rakkaus ei ole mukavaa.

Se ei ole jatkuvaa hyväksyntää, jossa kaikki on aina hyvin ja mitään ei tarvitse muuttaa. Se on kipua, joka puhdistaa. Se on tulta, joka polttaa vanhan pois, jotta uusi saa kasvaa. Se on sitä, että joku seisoo sun vierellä, mutta ei suojele sua elämältä. Hän antaa sun kohdata sen, koska hän tietää, että se tekee susta todellisen.

Ehkä siksi rakkaus on myös pelottavaa.

Se riisuu pois kaiken, millä oot yrittänyt rakentaa itsellesi turvan.

Jäljelle jää vain totuus: että sä et tarvitse enää hyväksyntää ollaksesi arvokas. Sä tarvitset vain rohkeuden olla rehellinen. Sitä kohtaan, kuka sä oot nyt ja sitä kohtaan, kuka susta voi vielä tulla.

Kun sen ymmärtää, rakkaus ei ole enää tunne. Se on harjoitus. Jokapäiväinen päätös valita sekä myötätunto että rehellisyys. Sekä sydän että selkäranka. Silloin rakkaus ei enää päästä helpolla, mutta se ei myöskään jätä yksin.

Kun mikään ei riittänyt

Mä kasvoin maailmassa, jossa mittari oli aina näkyvissä.

Tatami ei valehdellut.

Siellä ei ollut selityksiä, ei olkapäälle taputtelua, ei kauniita sanoja, jotka olisivat pehmentäneet sitä tosiasiaa, että joku toinen oli tänään parempi.

Siellä ei ollut sijaa sille, että teki parhaansa, oli vain tulos.

Voitto tai tappio.

Ulkopuolelta se saattoi näyttää kunnialta ja kurinalaisuudelta, sisäisesti se oli vuosien mittainen koulutus siihen, ettei mikään koskaan riittänyt.

Joka aamu piti olla vahvempi kuin eilen.

Joka harjoituksessa piti osoittaa, että ansaitsee paikkansa.

Jokainen tauko piti perustella, jokainen virhe kuitata ylimääräisellä kierroksella, ylimääräisellä toistolla, ylimääräisellä todisteella siitä, että ei ole heikko.

Se maailma ruokki jatkuvaa tekemisen tilaa, jossa kukaan ei pysähtynyt kysymään, miksi teki sitä kaikkea. Se riisui pois inhimillisyyden ja muutti sen järjestelmäksi: tee, kehity, vaadi, niele, jatka.

Ja mä nielin.

Vuosi toisensa jälkeen.

Jossain vaiheessa rajat hämärtyivät. Väsymys ei enää ollut merkki siitä, että keho tarvitsi lepoa, vaan merkki siitä, että piti painaa enemmän. Kipu ei ollut viesti pysähtymisestä, vaan haaste sietää lisää.

Jokainen hetki, jolloin kaikki olisi voinut olla hetken hyvin, tuntui epäilyttävältä, kuin olisi pettänyt jonkun.

Se joku olin minä itse.

Mun sisällä asui ääni, joka sanoi, ettei pysähtyminen kuulu mestarille. Että jos hengähdät, sä häviät.

Että rauha on heikkojen palkinto, ei vahvojen tila.

Silloin en tajunnut, että olin rakentanut itselleni identiteetin, jossa rakkaus ja hyväksyntä olivat aina ehdollisia.

Ei ulkopuolelta vaan itseltäni.

Olin rakentanut valmennusfilosofian ja miehen mallin, jossa ei ollut tilaa myötätunnolle. Siinä oli tilaa vain seuraavalle tavoitteelle, seuraavalle rajalle, seuraavalle painoluokalle, seuraavalle todistukselle siitä, että oon yhä pelissä mukana.

Sillä kun sä tuut kamppailulajeista, sä opit varhain, että heikkoutta ei saa näyttää. Että jos horjahdat, sut heitetään mattoon. Että ainoa tapa selviytyä on olla jatkuvasti valmiina puolustautumaan.

Mutta kukaan ei koskaan opettanut, että sen voi tehdä myös lempeydellä.

Mä muistan sen vaiheen, kun olin fyysisesti kunnossa, mutta sisäisesti tyhjä. Harjoitukset kulki, keho toimi kuin kone, mutta mikään ei enää tuntunut miltään.

Ei onnistumiset, ei palkinnot, ei kehut.

Kaikki oli vain osa samaa sykliä, jossa piti taas osoittaa, että olen jotain. Kun kukaan ei enää vaatinut, mä vaadin itse. Jos valmentaja ei sanonut mitään, sisäinen ääni teki sen puolesta: “Ei vielä tarpeeksi.”

Se ääni oli yhtä aikaa tuttu ja julma.

Se kuulosti nuoruuden treenisalilta, hikisten tatamien kumilta ja hengitykseltä, joka nousi kurkkuun viimeisessä ottelussa.

Mutta sen äänen alla oli toinen hiljainen, melkein unohtunut.

Se, joka kysyi, milloin mä viimeksi oon ollut itselleni yhtä armollinen kuin muille. Milloin oon pysähtynyt siihen hetkeen, jossa ei tarvitse parantaa mitään.

Milloin oon antanut itselleni luvan vain olla.

Vuosia se ääni jäi kuulumattomiin, kunnes jonain iltana harjoitusten jälkeen, tyhjällä salilla, se vihdoin pääsi läpi. Mä en osaa enää olla paikallani.

Vasta myöhemmin tajusin, kuinka oikeassa Seneca oli sanoessaan:

“It is not that we have a short time to live, but that we waste much of it.”

Mä en hukannut vuosia siihen, että olisin tehnyt liian vähän.

Mä hukutin ne siihen, etten koskaan pysähtynyt näkemään, miksi tein niin paljon.

Siitä alkoi yksi vaikeimmista harjoituksista, mitä oon koskaan tehnyt, myötätunnon harjoitus.

Harjoitus olla hetki tekemättä mitään, ja kestää se.

Katsoa peilistä itseään ja olla vaatimatta.

Huomata, miten vaikeaa se on. Huomata, miten paljon helpompaa on nostaa painoja, juosta maratoneja, tehdä uutta sisältöä, rakentaa uutta yritystä, kuin pysähtyä ja sanoa: Tämä riittää.

Mä en usko, että myötätuntoa voi koskaan olla liikaa.

Mutta sen puute voi tappaa hiljaa.

Se tekee ihmisestä tehokkaan, mutta tyhjän.

Kurinalaisen, mutta kylmän.

Uhrautuvan, mutta katkeran.

Mä tiedän, koska oon ollut se mies.

Mies, joka vei itsensä läpi jokaisen treenin, jokaisen kisan, jokaisen haasteen, mutta ei koskaan pysähtynyt kysymään, miksi teki sitä kaikkea.

Kamppailulajit on opettaneet mulle valtavasti voimaa, mutta ne on opettaneet sen kovuuden kautta.

Rakkaus on opettanut saman asian lempeyden kautta.

Vasta näiden kahden yhdistelmässä on jotain todellista.

Vasta siinä, kun pystyt seisomaan tatamilla ja hyväksymään, että voima ilman ymmärrystä on vain reaktiota, ja lempeys ilman rajoja on vain unta.

Vasta siinä syntyy tasapaino, jota oon etsinyt koko elämäni.

Se ei löydy kilpailusta, ei kunnianhimosta, ei ulkoisista saavutuksista.

Se löytyy hetkestä, jossa sä hyväksyt itsesi täysin, mutta et lakkaa silti kasvamasta.

Kun voima oppi hengittämään

Olin elänyt niin kauan maailmassa, jossa voima tarkoitti hallintaa, kurinalaisuutta ja kestämistä, että olin unohtanut sen toisen puolen. Sen, jossa voima syntyy luottamuksesta, irti päästämisestä ja hyväksymisestä.

Ensimmäistä kertaa sen huomasi salilla.

Olin ohjaamassa harjoitusta, ja yksi valmennettava kamppaili liikkeen kanssa, jonka olisin ennen korjannut napakasti, ehkä vähän liian tiukalla äänellä. Tällä kertaa mä vain pysähdyin, seurasin hänen hengitystään ja omaani, ja kysyin rauhallisesti, mitä hänen kehonsa yritti kertoa.

Valmentaminen ilman läsnäoloa on kuin puhumista ilman ääntä: teknisesti oikein, mutta merkityksettömästi.

Sama tunne hiipi kotiin asti.

Kun lapset halusivat mun mukaan leikkiin, eikä energiaa ollut, huomasin, että he eivät halunneet mun energiaa, he halusivat mut. He halusivat sen hetken, jossa oon ilman roolia, ilman tulosta, ilman mitään todistettavaa.

Se oli vahva muistutus siitä, että elämä ei mittaa läsnäoloa minuuteissa tai tehokkuudessa, vaan siinä, uskallanko olla siinä, missä oon, täysin ja kokonaan.

Todellinen voima ei synny puristamisesta, vaan luottamuksesta siihen, että kaikki tärkeä tapahtuu, vaikka et hallitse jokaista yksityiskohtaa.

Se oli hetki, jolloin voima oppi hengittämään.

Ymmärsin, että lempeys ei ole heikkoutta, vaan lajin korkein taso. Se, mihin asti voi mennä vasta sitten, kun on oppinut taistelemaan niin kauan, että osaa vihdoin laskea kädet alas ilman, että luovuttaa.

Kun opimme pysähtymään ilman, että menetämme suunnan

Me eletään ajassa, jossa jokainen sekunti tuntuu kilpailulta, ja jos pysähdyt hetkeksikään, maailma kulkee ohi.

Meitä on opetettu uskomaan, että liike on elossa olemisen mittari, että arvo syntyy tekemisestä ja että hiljaisuus tarkoittaa taantumista.

Mutta se ei ole totta.

Me ei olla koneita, joiden tehtävä on optimoida jokainen hetki; me ollaan ihmisiä, joiden tehtävä on löytää merkitys sen keskeltä.

Kun alkaa oikeasti pysähtyä, ensin tulee levottomuus. Se sisäinen ääni, joka sanoo, että jotain pitäis tehdä, että aika valuu hukkaan, että maailma odottaa.

Mutta jos me pysytään siinä tarpeeksi kauan, jos annetaan hengityksen tasaantua ja mieli hiljentyä, alkaa näkyä jotain muuta: tila, jossa ei ole pakkoa todistaa mitään.

Siellä voima ei katoa, se muuttuu.

Se ei ole enää puristamista tai kontrollia, vaan tietoisuutta siitä, että me voidaan liikkua myös ilman kiirettä, kasvaa myös ilman uupumista ja rakentaa myös ilman jatkuvaa todistelua.

Kun opimme hyväksymään sen, että elämä ei ole suora nousukäyrä, vaan aalto, me vapautamme itsemme siitä jatkuvan riittämättömyyden tunteesta.

Me voidaan olla kurinalaisia ilman, että kadotetaan lempeys.

Me voidaan olla kunnianhimoisia ilman, että menetetään yhteys itseemme tai niihin, joita rakastetaan. Me voidaan vaatia itseltämme paljon, mutta samalla ymmärtää, että myös lepo on osa voittoa.

Ehkä tää on se hetki, jossa meidän sukupolven miesten pitää kasvaa uudelleen.

Oppia olemaan vahvoja eri tavalla kuin isämme olivat.

Oppia kantamaan vastuuta ilman, että suljetaan tunteet.

Oppia rakastamaan ilman, että menetetään suunta.

Se on vaikeaa, koska se vaatii molempia puolia: terästä ja lämpöä, kuria ja myötätuntoa, voimaa ja hiljaisuutta.

Meidän pitää opetella hengittämään sielläkin, missä ennen puristettiin.

Katsoa itseämme ilman tuomiota, mutta myös ilman tekosyitä.

Luottaa siihen, että kun tehdään tämä harjoitus yhdessä. Kasvu ei enää tapahdu pakottamalla, vaan ymmärtämällä.

Kun sen ymmärtää, ei tarvitse enää kysyä, mihin on menossa.

Riittää, että tietää, kuka on.

Hiljainen loppu

Ehkä lopulta kyse ei ole siitä, kumpi meissä voittaa. Se osa, joka haluaa kasvaa, vai se, joka haluaa levätä vaan siitä, että ne oppivat elämään rinnakkain.

Että me ei enää revitä itseämme kahtia, vaan ymmärretään, että juuri niiden välinen jännite tekee meistä kokonaisia.

Että rakkaus, joka hyväksyy, ja rakkaus, joka haastaa, eivät ole vastakkaisia voimia, vaan saman nuolen kaksi suuntaa. Toinen osoittaa itseä kohti, toinen maailmaa.

Kun mä ajattelen kaikkea, mitä oon oppinut, en enää näe rajaa valmennuksen ja elämän välillä.

Ne on sama harjoitus, eri kielillä.

Sama oppitunti, joka toistuu, kunnes sen uskaltaa oppia: että kasvu ilman lempeyttä on kuluttavaa, ja lempeys ilman kasvua on katoavaa. Että kumpaakin tarvitaan, jotta me voidaan pysyä liikkeessä – ei pakon vaan tarkoituksen kautta.

Moni meistä miehistä on elänyt vuosia ääripäissä.

Toinen puoli meistä osaa tehdä, painaa, sietää ja kantaa vastuuta, mutta ei pysähtyä.

Toinen puoli kaipaa hyväksyntää, rauhaa ja yhteyttä, mutta ei enää uskalla haastaa itseään.

Silloin meistä tulee puolikkaita ja puolikas mies ei koskaan tunne olevansa perillä.

Siksi mä uskon, että meidän seuraava kasvu ei tapahdu lisäämällä treeniä, kovuutta tai kuria vaan opettelemalla kuuntelemaan uudelleen.

Kehoa, joka tietää milloin on liikaa.

Mieltä, joka kaipaa hiljaisuutta.

Sydäntä, joka osaa vielä rakastaa, vaikka maailma vaatisi jotain muuta.

Jos sä tunnistat tän ristiriidan omassa elämässäsi, jos sä tunnet, että sisällä on jotain, mikä haluaisi kasvaa, mutta ei tiedä enää miten. Niin ehkä tää on se hetki, jolloin sä et enää etsi lisää neuvoja, vaan oikeaa suuntaa.

Ei opettamaan sua uudeksi ihmiseksi, vaan palauttamaan sut siihen, kuka sä olit ennen kuin maailma opetti sua kovettamaan itsesi. Jos tää resonoi, hae mukaan Fighter Mindset -valmennukseen.

Me tehdään se matka yhdessä. Lempeästi, mutta rehellisesti. Niin, että voima ja rauha alkavat vihdoin vetää samaan suuntaan.

Kun sen harjoituksen tekee tarpeeksi monta kertaa, kaikki alkaa muuttua.

Se näkyy siinä, miten sä heräät aamulla ilman syyllisyyttä siitä, mitä et vielä ole. Siinä, miten sä katsot peiliin ja tunnet ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levollisuutta, joka ei katoa päivän kiireisiin.

Siinä, miten sä puhut itsellesi kuin ystävälle, ei viholliselle.

Ehkä siinä hetkessä sä huomaat, ettei sun tarvitse enää tavoitella jotain suurta muutosta.

Riittää, että alat elää todeksi sitä, kuka sä jo olet.

Hiljainen, inhimillinen ymmärrys: me ei olla täällä tullaksemme täydellisiksi, vaan kokonaisiksi.

Kun sen hyväksyy, alkaa nähdä maailman eri tavalla. Ei enää kenttänä, jossa pitää voittaa, vaan paikkana, jossa saa vihdoin olla ihminen.

Kiitos lukemisesta,

Tomi