Ego kuolee. Alfa syntyy.
Tämä ei ole teksti voimasta.
Tämä on tarina sen loppumisesta ja siitä, mitä sen jälkeen jäi jäljelle.
Kun vahvuus olikin vain naamio
Nuorempana mun koko elämä pyöri sen ympärillä, että piti olla vahva. Se oli lähes uskonto.
Oli aina kyse siitä, kuka jaksaa eniten, kuka kestää kipua, kuka pystyy pitämään kasvot, vaikka sisällä myrskysi.
Kamppailulajit antoivat siihen täydellisen näyttämön: tatami, jossa kipu oli valuuttaa ja kontrolli kunniaa. Jos kaaduit, nousit. Jos tunsit kipua, puristit hampaat yhteen. Jos joku kysyi miten menee, sanoit että hyvin, vaikka olisit ollut hajalla.
Mä kasvoin siinä maailmassa.
Siinä, missä hiljaisuus oli merkki itsehillinnästä, ei tukahduttamisesta. Siinä, missä voima tarkoitti kovuutta, ei totuutta. Mä en tiennyt silloin parempaa, enkä olisikaan voinut tietää. Ego pukeutui lihaksiin, suorituksiin ja menestykseen, ja ihmiset taputtivat. Kun maailma palkitsee sun haarniskan, sä alat uskoa, että se olet sinä.
Jossain vaiheessa se alkoi kuitenkin vuotaa.
Ensin hitaasti, huomaamatta. Yksi loukkaantuminen, yksi epäonnistunut projekti, yksi riita joka jäi korviin soimaan liian pitkäksi aikaa. Sitten yhtäkkiä mä huomasin, että kaikki se mitä olin pitänyt vahvuutena, oli oikeasti vain pelkoa tulla nähdyksi.
Mä olin rakentanut koko identiteetin sen varaan, että kukaan ei huomaisi, miten epävarma olin ilman roolia.
Ego on mestari naamioitumaan hyödyksi. Se saa sut näyttämään siltä, että hallitset kaiken, vaikka todellisuudessa pelkäät menettäväsi sen pienenkin hallinnan tunteen. Se saa sut uskomaan, että kovuus suojelee, vaikka se oikeasti eristää.
Ego ei halua kasvaa, se haluaa selviytyä.
Se on vaarallista, koska selviytymismoodi ei rakenna mitään pysyvää.
Mä tajusin sen ensimmäistä kertaa, kun huomasin olevani hiljaa, ilman mitään todistettavaa, ja silti levoton. Ei ollut vastustajaa, ei yleisöä, ei tavoitteita ja silti en osannut olla rauhassa.
Se hetki oli paljon pelottavampi kuin yksikään ottelu.
Totuus siitä, että mä olin vuosia juossut pakoon itseäni ja se pako oli naamioitu kunnianhimoiseksi elämäksi tai ehkä mä en siinä vaiheessa vielä tiennyt mistään muusta.
Irti päästäminen ei tapahtunut yhdessä hetkessä.
Ego ei kuole yhdellä oivalluksella, se kuolee tuhannella pienellä myöntämisellä. Joka kerta, kun valitset rehellisyyden suojautumisen sijaan. Joka kerta, kun sanot ääneen “mä en tiedä” sen sijaan että keksisit selityksen. Joka kerta, kun uskallat tuntea sen, mitä olet paennut.
Se on tuskallista.
Se on kuin pitkästä unesta herääminen.
Kun naamio alkaa murtua, nousee pintaan häpeää.
Epäonnistumisen tunnetta, pelkoa siitä, että muut näkevät sut pienempänä kuin olit toivonut.
Mutta samaan aikaan syntyy jotain aivan uutta. Hiljaisuus muuttuu vihdoin kuultavaksi.
Sä alat erottaa oman äänen kaikesta metelistä, jota ego on vuosia tuottanut.
Siinä vaiheessa ymmärsin, että voima ei ole kyky hallita kaikkea vaan kyky kantaa se, mitä ei voi hallita.
Se ei ole uhmaa, vaan ymmärrystä.
Se ei ole kovuutta, vaan rehellisyyttä.
Ego halusi näyttää voittajalta.
Mies, joka on kasvanut sen yli, haluaa olla totta.
Tänään mä en halua olla se, joka näyttää vahvalta. Mä haluan olla se, joka kestää totuuden.
Se on paljon vaikeampaa, mutta se on ainoa tie, joka vie johonkin todelliseen.
Ego tekee miehestä selviytyjän, ei johtajaa
Näen sen valmennuksessa jatkuvasti.
Ne nuoret, jotka tulevat treeneihin täynnä tulta ja näyttämisen halua. Silmissä on sama katse, joka mullakin oli aikanaan. Sellainen, joka sanoo mä todistan kaikille.
Siinä ei ole mitään pahaa. Se on osa kasvua.
Mutta se muuttuu ongelmaksi, jos kukaan ei opeta heitä kasvamaan sen yli.
Ego on kuin näkymätön ohjelma, joka pyörii taustalla, vaikka näyttö olisi tyhjä. Se ohjaa miestä todistamaan, selittämään, puolustamaan, aina vähän enemmän kuin olisi tarpeen.
Yhteiskunta palkitsee kovuutta, kukaan ei huomaa, että sen alla asuu pelko.
Pelko siitä, ettei oikeasti riitä. Pelko siitä, että jos pysähtyy, joutuu katsomaan itseään silmiin ilman tarinaa.
Se on valhe, jota suurin osa miehistä kantaa kuin perintöä. Että tunteet tekevät heikoksi ja kovuus ratkaisee kaiken. Se näkyy salilla, työpaikoilla, kotona.
Isä, joka ei puhu, vaan kiristyy.
Yrittäjä, joka vetää yhä kovempaa, koska ei uskalla pysähtyä.
Nuori mies, joka kuvittelee, että hänen arvonsa mitataan siinä, kuinka paljon hän kestää.
Kaiken sen alla on hiljainen kipu, jota harva sanoo ääneen: tunne siitä, että voisi olla paljon enemmän. Että sisällä on jotain vahvempaa, todempaa, mutta ei tiedä miten päästä siihen käsiksi.
Ego pitää oven lukittuna ja sanoo, että tämä on turvallisempaa. Että on parempi jatkaa selviytymistä kuin riskeerata kasvu.
Siksi useimmat miehet eivät johda elämäänsä, he puolustavat sitä.
He rakentavat identiteetin suorituksista, tuloksista, rooleista. Kaikesta mikä näyttää hyvältä.
Mutta rehellisesti: mikä hyöty on vahvasta kehosta, jos mieli on pelon ohjauksessa? Mikä hyöty on menestyksestä, jos se perustuu jatkuvaan todistamiseen?
Ego tekee miehestä tehokkaan, mutta ei vapaan.
Se saa hänet näyttämään vahvalta, mutta pitämään maskin niin tiukasti kasvoilla, että veri ei enää kierrä. Jossain kohtaa hän huomaa, että elämä on muuttunut suorituspaineeksi, ei matkaksi.
Todellinen johtajuus syntyy siitä hetkestä, kun mies uskaltaa olla muutakin kuin se, mitä on opetettu olemaan.
Kun hän ymmärtää, että kovuus ei ole ratkaisu, vaan oire. Rehellisyys ei vie voimaa pois, se moninkertaistaa sen.
Kun totuus alkaa kantaa enemmän kuin kovuus
Kaikki ei kirkastu yhdessä hetkessä, kun vihdoin tajuaa, mitä elämältä haluaa. Se tuli paljon hitaammin, viikko kerrallaan, vuosi kerrallaan, kuin sade, joka ei lakkaa. Ei tuhoa kaikkea kerralla, mutta tekee sen silti, kuluttamalla, hiipimällä kaikkialle.
Kun erityislapseni sai diagnoosin, kaikki ne rakenteet, joiden varaan olin identiteettini rakentanut, alkoivat hiljaa liikkua, kuin maa jalan alla.
Ensin yritin pitää kaiken hallinnassa, niin kuin olin aina tehnyt. Tein listoja, suunnitelmia, tavoitteita, yritin ajatella kuin valmentaja, jos vain teen tarpeeksi, ymmärrän tarpeeksi, olen tarpeeksi vahva, niin kyllä tästä mennään läpi.
Mitä enemmän yritin hallita, sitä vähemmän mikään pysyi käsissä.
Se, mikä ennen oli ollut mun vahvuus. Kontrolli, suorituskyky, päättäväisyys, kääntyi hitaasti itseäni vastaan.
Se ei enää toiminut täällä.
Tämä ei ollut maailma, jota pystyi voittamaan.
Tämä oli maailma, joka piti oppia kantamaan.
Aluksi se oli pelkkää sumua. Yöt ilman unta, päivät ilman lepoa, jatkuva viritetty tunne siitä, että jotain pitää korjata, ratkaista, ennakoida.
Mutta ei ollut mitään korjattavaa.
Oli vain uusi todellisuus, joka ei pyytänyt lupaa tulla ja joka jäi. Sen rinnalla kulki tunne, jota en ollut ennen kohdannut: avuttomuus, joka ei ollut heikkoutta, vaan paljas totuus siitä, että mikään mun vanha vahvuus ei riittänyt tänne asti.
Vähitellen mä aloin ymmärtää, että elämä oli vienyt mut paikkaan, josta ei enää pääse eteenpäin samalla logiikalla kuin ennen.
Täällä ei auttanut puristaa.
Täällä ei auttanut olla kovempi, tehokkaampi, sitkeämpi.
Täällä piti oppia olemaan pehmeä, mutta lujasti.
Piti oppia päästämään irti siitä, että asiat menevät niin kuin minä haluan, ja alkaa nähdä, että voima ei ole kontrollissa, vaan kyvyssä kohdata.
Ego yritti pitkään pitää kiinni vanhasta tarinasta. Se halusi tehdä tästäkin taistelun. Uuden haasteen, jonka voisi voittaa, uuden vuoren, jonka voisi valloittaa.
Mutta tämä ei ollut taistelu.
Tämä oli kutsu muuttua.
Eikä sitä voinut enää paeta.
Arjen hiljaisuudessa, keskellä jatkuvaa epätietoisuutta ja uupumusta, mä aloin pikkuhiljaa oppia rehellisyyttä. Ei sellaista valmennettavaa versiota, jossa rehellisyys on kaunis arvo, vaan raakaa, arvaamatonta rehellisyyttä, jossa ei ole mitään varaa esittää.
Mä aloin myöntää itselleni asioita, joita en ennen ollut uskaltanut edes ajatella. Että mä en ole kaikkivoipa. Että mä en pysty suojelemaan kaikkea, en ratkaisemaan kaikkea, en hallitsemaan mitään muuta kuin omaa läsnäoloani juuri nyt.
Se oli hitaasti polttava, mutta samalla rakentava prosessi. Se opetti, että totuus ei aina paranna, mutta se pitää hengissä. Että kun hyväksyy sen, ettei mikään ole varmaa, alkaa nähdä sen, mikä on pysyvää.
Rakkaus ei katoa, vaikka toivo välillä horjuu.
Viikko kerrallaan, vuosi kerrallaan, mä aloin muuttua. Ei ollut enää vaihtoehtoa.
Ego kuoli hitaasti, kerros kerrokselta, jokaisessa hetkessä, jossa en saanut mitä halusin mutta sain sen, mitä tarvitsin. Mahdollisuuden oppia kantamaan elämää ilman kontrollia. Sen kaiken alla kasvoi jotain uutta, paljon vahvempaa kuin mikään, mitä olin ennen rakentanut.
Se ei ollut enää kovuutta.
Se oli hiljaista, pysyvää voimaa, joka ei tarvitse yleisöä, ei kehuja, ei näyttämistä.
Se on voima, joka syntyy siitä, että hyväksyy oman rajallisuutensa ja seisoo sen kanssa pystyssä.
Tänään mä ymmärrän, että totuus kantaa enemmän kuin kovuus. Joskus suurin rohkeus on jatkaa, vaikka ei tiedä minne.
Koska siellä, missä ego kuolee, ihminen alkaa vihdoin elää.
Kun mies alkaa elää todeksi sen, mitä hän on etsinyt
Nykyään mä huomaan sen lähes joka päivä, pienissä hetkissä. Miten erilaiselta elämä tuntuu, kun ei tarvitse enää esittää, että kaikki on hallinnassa.
En mä ole rauhoittunut, enkä kadottanut sitä tulta, joka on aina kulkenut mun sisällä. Se tuli on edelleen siellä, mutta se ei enää polta. Se lämmittää.
Olen avoimempi kuin koskaan aikaisemmin.
En siksi, että olisin oppinut puhumaan kauniimmin, vaan siksi, että en enää pelkää totuutta.
En pelkää sanoa lapsilleni, että en tiedä kaikkea. En pelkää näyttää heille, että väsymys ja hauraus kuuluvat elämään siinä missä rohkeus ja voima. Se on ehkä suurin lahja, jonka pystyn isänä antamaan. Näyttää, ettei rakkaus ja rehellisyys ole koskaan vastakohtia, vaan samaa kieltä eri sävyissä.
Kyllä, taistelen edelleen.
Se osa musta ei ole koskaan kadonnut, eikä sen kuulukaan kadota. Mä uskon edelleen siihen, että hyvien asioiden puolesta pitää taistella, että elämää ei eletä sivusta, vaan mukana, täysillä.
Mutta se taistelu ei tapahdu enää pelkillä lihaksilla, raivolla tai kunnianhimolla.
Nyt se tapahtuu rehellisyydellä.
Pitkäjänteisyydellä.
Sillä, että tietää miksi nousee joka aamu ja mihin suuntaan aikoo kulkea, vaikka tie ei olisi helppo.
Se on sitä taistelua, joka ei kuluta, vaan rakentaa. Sitä taistelua, jonka juuret on arvoissa, ei egossa.
Mä en enää taistele maailmaa vastaan.
Mä taistelen sen puolesta.
Mun perheeni, valmennettavieni, yhteisön ja niiden ihmisten puolesta, jotka yrittävät löytää samaa yhteyttä itseensä kuin minä joskus etsin.
Se taistelu ei näytä ulospäin ihmeelliseltä. Se on hiljaista sitoutumista. Valintaa elää joka päivä omien arvojen mukaan, silloinkin kun kukaan ei katso.
Se on paljon kovempi taistelu kuin mikään, minkä olen käynyt kehässä.
Todellinen voima on rehellisyyttä.
Ei äänekästä, ei ylpeää, ei näyttävää vaan sitä, että seisoo suorana omien heikkouksiensa kanssa.
Sitä, että ei enää tarvitse selittää, todistaa tai puolustaa mitään. Sitä, että voi katsoa itseään peilistä ja sanoa: Tässä mä olen. Tällaisena.
Ei täydellisenä, mutta todellisena.
Siinä hetkessä, kun mies pystyy siihen, hän ei enää kanna egon taakkaa.
Hän kantaa itseään.
Siinä syntyy se uusi Alfa, ei peloton, vaan tietoinen.
Ei kylmä, vaan vahva.
Ei kova, vaan luja.
Se mies ei tarvitse enää maailmaa näyttääkseen, kuka hän on, koska hän on se.
Rajan laki, miten rehellisyys muuttuu todeksi
Olen huomannut, että ilman rajoja rehellisyys jää kauniiksi ajatukseksi, joten opin sanomaan itselleni ensin ja muille heti perään, mihin sitoudun ja mihin en, koska vasta silloin rehellisyys alkaa ohjata kalenteria, kehoa ja käytöstä eikä vain ajatuksia; aamuisin katson päivän ja päätän yhden asian, jonka puolesta taistelen, ja yhtä tärkeän asian, josta kieltäydyn, koska jokainen kyllä valinta on myös ei jollekin muulle.
Rajat eivät ole muureja, vaan reittejä: työpäivän viimeinen tunti on perheelle ja sitä suojaan samalla vakavuudella kuin parasta treeniäni, koska en halua menestyä paetakseni kotiin, vaan palata kotiin ihmisenä, joka on ollut päivänsä mittainen.
Valmennuksessa raja näkyy niin, että en palkitse pelkkää suorittamista, vaan pysäytän, kun näen pakenemisen, sillä joskus oikea toisto on se, jossa tanko jää rinnalle ja harjoittelija uskaltaa nojata hetken siihen, ettei kaikki tottele hänen tahtoaan.
Kehollisesti raja on se hetki, kun huomaan purentalihasten kiristyvän ja hengityksen nousevan pinnalle, jolloin valitsen uloshengityksen, hitaan laskun ja katseen, joka ei kierrä pois. Pieni teko, mutta juuri niistä pienistä teoista identiteetti rakentuu uudelleen.
Opin sanomaan “tänään en ole tavoitettavissa kello 17 jälkeen”. Rehellisyys muuttuu rakkaudeksi, koska rakkaus ilman rajoja uupuu ja katkeroituu.
Kun raja on selkeä, häpeä menettää otettaan, sillä ihminen, joka uskaltaa piirtää viivan, uskaltaa seistä sen viivan takana silloinkin, kun muiden toiveet, kiire ja vanhat roolit kutsuvat takaisin entiseen.
Kun häpeä murtuu, mies vihdoin hengittää
Olen alkanut ymmärtää, että ego ei ole vihollinen, vaan se on varjo, joka syntyy pelosta. Se on se osa minua, joka yrittää pitää kaiken kasassa, kun todellisuudessa olen sisäisesti hajalla.
Ego on tapa selviytyä maailmassa, jossa heikkous tuntuu vaaralliselta ja rehellisyys voi joskus satuttaa enemmän kuin mikään isku. Se ei ole pahuutta, vaan suojautumista. Keino pitää etäisyys kaikkeen siihen, mitä ei uskalla tuntea.
Sen pohjalla on häpeä, se näkymätön voima, joka opettaa pojan kätkemään tunteensa, sulkemaan suunsa ja kantamaan enemmän kuin kenenkään pitäisi.
Se saa meidät uskomaan, että pitää olla enemmän ennen kuin on tarpeeksi, ja että jos pysyy kovana, mikään ei voi satuttaa.
Mä olen elänyt sen mukaan vuosia.
Olen rakentanut identiteetin sen varaan, että aina täytyy jaksaa, täytyy pystyä, täytyy näyttää muille, ettei mikään tunnu.
Vaikka maailma palkitsi sen, sisälläni oli hiljaisuus, joka ei koskaan jättänyt rauhaan. Se oli se hiljainen ääni, joka kysyi öisin, kun kukaan ei ollut paikalla: “Mitä jos kaikki tämä vahvuus onkin vain keino piiloutua?”
Mitä jos mä olen ollut koko ajan vääränlaisessa sodassa, taistelemassa itseäni vastaan?
Häpeä ei tule kovaa, se hiipii hitaasti. Se kasvaa niissä hetkissä, kun et pysty sanomaan ääneen, että sattuu. Se elää niissä katseissa, joissa et uskalla pysyä, koska pelkäät, että toinen näkisi sinut liian selvästi.
Se vahvistuu joka kerta, kun puristat hampaat yhteen sen sijaan, että myöntäisit tarvitsevasi apua.
Sillä tavalla se rakentaa sisälle linnakkeen, jonka vankina elät, vaikka olet koko ajan vapaa lähtemään.
Mä muistan sen hetken, kun tajusin, etten elää jaksa puolustaa itseäni elämältä. Oli helpompaa kohdata totuus kuin jatkaa sen kiertämistä. Kun sen vihdoin päästi läpi. Sen häpeän, sen syyllisyyden, sen jatkuvan tarpeen olla vahva. Se ei vienyt voimaa, vaan palautti sen. Se ei rikkonut, vaan avasi.
Siitä hetkestä, kun mies lakkaa taistelemasta itseään vastaan ja alkaa johtaa elämäänsä sisältäpäin. Tästä oivalluksesta syntyi Fighter Mindset, jossa miehet kasvavat pois egon varjosta ja kohti todellista johtajuutta.
Jos tää puhuttelee sua, älä jää ajattelemaan. Hae mukaan valmennukseen ja astu siihen prosessiin, jossa totuus alkaa kantaa enemmän kuin kovuus.
Häpeä murtuu hitaasti.
Se ei katoa, vaan muuttaa muotoaan, kun sen kanssa suostuu elämään. Se lakkaa olemasta este ja alkaa olla merkki siitä, että sydän on vielä elossa. Se kertoo, että vaikka olet haavoittunut, et ole kylmettynyt.
Siinä on jotain suunnattoman vapauttavaa. Ymmärtää, että ei tarvitse enää piiloutua.
Mä huomaan sen nyt arkisissa hetkissä, joissa ennen pidin itseni kasassa.
Kun voin sanoa ääneen, etten tiedä, ja se ei enää tunnu epäonnistumiselta.
Kun voin pysähtyä ilman syyllisyyttä ja hengittää ilman tarvetta suorittaa.
Kun voin katsoa lastani ja olla läsnä, ilman että mietin, miltä näytän isänä.
Kun voin olla valmentajana rehellinen, en pelkästään vahva.
Silloin ymmärrän, että häpeä ei ollut vihollinen, se oli portti. Portti siihen osaan elämää, jossa totuus kantaa enemmän kuin kovuus.
Se on hiljainen vapaus, jossa ei tarvitse enää todistaa mitään kenellekään, koska tietää, että on jo tarpeeksi.
Kun mä kysyn itseltäni nyt, mitä mä haluan muiden miesten tuntevan, kun he lukevat tämän, mä vastaan sen minkä opin kaikkein raskaimman kautta: että häpeän murtuminen ei ole loppu.
Se on alku.
Se on se hetki, jolloin elämä vihdoin alkaa hengittää takaisin.
Kiitos lukemisesta,
Tomi