
Kuinka murtaudut ulos arjen ansasta 30 päivässä.

Arjen ansa – elämä, joka ei tunnu omalta
Aamut olivat pahimpia.
Herätyksen ääni ei koskaan kuulostanut kovalta, mutta se iski johonkin syvemmälle. Puhelin tärähti yöpöydällä, ilmoitukset syttyivät näytölle, ja keho käynnistyi ennen mieltä. Käsi toimi, mutta sydän oli jäljessä.
Kahvin tuoksu ei tuntunut miltään. Oli rutiineja, aikatauluja, suunnitelmia. Kaikki ulospäin ihan hyvin ja silti sisällä outo tyhjyys. Se hetki, kun huomaa elävänsä kuin joku muu olisi kirjoittanut käsikirjoituksen: toimiva, tehokas, mutta tunteeton.
Mä en silloin tajunnut, että juoksin karkuun vastuuta. En työtä tai kiirettä, vaan sitä vaikeinta: sitä, että en osannut olla erityislapselleni isä niin kuin olisin halunnut. En tiennyt, miten kohdata se epävarmuus, se tunne ettei riitä. Niinpä tein sen, mitä moni mies tekee, jatkoin vain eteenpäin. Päivä kerrallaan, kuin juoksisin pimeässä ja toivoisin, että vauhti ratkaisisi suunnan.
Vasta iltaisin, kun kodin äänet vaimenivat, mieli alkoi puhua. Ei kovaa, mutta tarkasti. “Joku mättää.” Se ei ollut kipu, jota pystyi selittämään, vaan hiljainen tieto: elin elämää, jossa kaikki oli kunnossa, paitsi yhteys itseeni.
Me miehet osataan rakentaa järjestystä kaaokseen. Me tehdään, suoritetaan, korjataan. Mutta harvemmin pysähdytään kysymään: tuntuuko tää mun elämältä oikeasti omalta?
Ehkä se onkin arjen suurin ansa: kun elämä näyttää täydeltä, mutta ei tunnu miltään.
Kaikki muuttuu vasta, kun pysähdyt ensimmäistä kertaa aidosti kuulemaan sen, mitä et ole uskaltanut sanoa ääneen. Siitä hetkestä alkaa murtautuminen ulos arjen ansasta.
Todellinen vihollinen. Automaatio, ei kiire
Oli jakso, jolloin mikään ei koskettanut.
Ei treeni, ei työ, ei edes se, mikä ennen tuntui merkitykselliseltä.
Aamulla nousin, tein sen mitä piti, ja odotin vain, että jotain muuttuisi.
En tiennyt mitä, ehkä tunnetta, ehkä kipinää, ehkä vain merkkiä siitä, että elämä olisi taas elossa.
Se oli outoa, koska ulospäin kaikki oli kunnossa. Kalenteri täynnä, tulokset hyviä, ihmiset ympärillä.
Silti sisällä hiljainen etäisyys kaikkeen. Tuntui kuin elämä olisi mennyt ohitse, vaikka olin koko ajan paikalla.
Automaation todellisuus:
- Heräät ja tartut puhelimeen ennen kuin edes nouset sängystä
- Aamulla selaat muiden elämää, illalla vertailet omaasi.
- Käyt vessassa puhelin kädessä, koska et kestä olla yksin ajatustesi kanssa.
- Rentoutuminen tarkoittaa Netflixiä, alkoholia ja unohdusta.
- Seksikin on suoritusta. Nopeaa helpotusta, ei yhteyttä.
- Skrollaat, kun pitäisi katsoa peiliin.
- Kutsut sitä arjeksi.
- Kutsut sitä elämiseksi.
- Mutta totuus on: sä et elä.
Sä toistat.
Luulin silloin, että ongelma oli kiire. Että jos saisin enemmän tilaa, mieli kevenisi. Että jos ehtisin nukkua, palautua, käydä lomalla. Kaikki loksahtaisi paikoilleen.
Mutta kiire ei ollut syy. Se oli vain seuraus.
Todellinen vihollinen oli automaatio: se, että tein asioita ilman läsnäoloa, ilman yhteyttä, ilman että mikään sisälläni osallistui niihin.
Automaattinen mieli on petollinen.
Se saa sut näyttämään siltä, että kaikki on hallinnassa, vaikka sisällä on tyhjyys. Se sanoo: jatka vaan, älä pysähdy nyt. Ja sä jatkat, koska se tuntuu helpommalta kuin pysähtyä ja katsoa, mitä oikeasti tunnet.
Sä suoritat niin hyvin, että kukaan ei huomaa, kuinka kauas oot liukunut.
Kukaan ei näe, että sä elät kuin varjona omasta itsestäsi.
Vasta myöhemmin tajusin, että automaatio ei ollut tapa. Se oli suojakeino. Niin kauan kuin toistin, en joutunut tuntemaan. En joutunut kohtaamaan omaa riittämättömyyttäni, sitä pientä pelkoa joka kuiskasi, etten ehkä ole se mies, joka osaa olla isä, kumppani, johtaja, ihminen.
Kun mieli menee automaattiselle, se ei halua pahaa. Se haluaa selviytyä. Selviytymisen varjolla me menetetään se, mitä varten kaikki tämä on: tunne elossa olemisesta.
Ehkä säkin tunnet sen.
Sen oudon turtumuksen, kun elämä pyörii, mutta jokin sisällä on hiljaa. Kun kaikki toimii, mutta mikään ei kosketa. Kun huomaat selaavasi puhelinta ilman syytä, vaikka et edes halua tietoa, sä haluat tunnetta. Pientä muistutusta siitä, että oot vielä olemassa.
Automaatiosta ei pääse pois pakottamalla.
Se murtuu, kun alat huomata. Kun kesken päivän tajuaa, että “hetkinen, oon ollut hereillä jo kymmenen tuntia, mutta en ole kokenut mitään todellista.” Siitä hetkestä se alkaa. Yhdestä pienestä tietoisuuden välähdyksestä, jossa kysyt: Missä mä oikeasti olen, juuri nyt?
Kulttuurinen ohjelmointi, jossa elät muiden tavoitteita
Mä jahtasin kaikkea muuta arjessa, paitsi rehellisyyttä. Tein töitä, rakensin, treenasin, suoritin, mutta en pysähtynyt kysymään, miksi. Uskoin, että kun teen tarpeeksi, saan sen tunteen takaisin, jonka joskus tunsin.
Se tunne ei tullut tekemisestä, vaan totuudesta.
Se oli juuri se, mitä en uskaltanut kohdata.
Sillä hetkellä, kun olisin voinut pysähtyä ja sanoa ääneen “en osaa olla isä niin kuin haluaisin”, mieli etsi jotain muuta: uuden tavoitteen, uuden tehtävän, uuden suunnitelman. Mikä tahansa, ettei tarvitsisi tuntea sitä avuttomuutta. Oli helpompi jatkaa kuin pysähtyä. Helpompi näyttää vahvalta kuin myöntää, että on eksyksissä.
Sitä on kulttuurinen ohjelmointi.
Ei pelkästään se, että meidät opetetaan tekemään enemmän, vaan että meidät opetetaan piilottamaan haavoittuvuus tehokkuuden taakse. Meitä kannustetaan “selviytymään”, ei elämään.
Meille kerrotaan, että vastuu mitataan kyvyssä kestää, ei kyvyssä tuntea.
Niin meistä tulee miehiä, jotka eivät enää kysy itseltään, mitä oikeasti haluavat.
Kirjoitin tästä joskus blogissani: Elämäsi ei ole liian täyttä – se on liian tyhjää. Siksi olet loppu.
Se kiteyttää kaiken. Suurin osa meistä ei pala loppuun siksi, että tekee liikaa vaan siksi, että tekee asioita, joihin ei ole yhteydessä. Energia ei lopu tekemisestä. Se loppuu, kun tekeminen menettää merkityksensä.
Mä tajusin sen liian myöhään tai ehkä juuri oikeaan aikaan. Kun kaikki ulkoinen oli kunnossa, mutta sisällä ei ollut enää mitään mistä pitää kiinni.
Oli pakko pysähtyä ja kysyä: kuka on se mies, joka tekee kaiken oikein, mutta elää silti väärin?
Siihen ei voinut enää vastata tuloksilla, tittelillä tai fyysisellä kunnolla. Vastaus löytyi vasta, kun uskalsin katsoa itseäni ilman mitään suojaa.
Kun näin sen, ymmärsin: olin elänyt muiden tavoitteita, koska en ollut uskaltanut määritellä omiani.
Olin rakentanut elämän, joka oli vaikuttava, mutta ei minun.
Olin isä, joka osasi pitää kaiken kasassa, muttei itseään.
Siinä hetkessä, kun myönsin sen, tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rauhaa. En enää valehdellut itselleni.
Ehkä se onkin vapauden alku.
Ei se hetki, kun kaikki näyttää hyvältä, vaan kun vihdoin lakkaa teeskentelemästä. Kun pystyy sanomaan itselleen: “tää olen minä, keskeneräinen, vajavainen, mutta rehellinen.” Siitä alkaa uudenlainen elämä. Ei ohjelmoitu, vaan valittu.
Et voi paeta arkea, mutta voit uudelleenkoodata sen
Vain tavallinen aamu.
Herätys, kahvi, ajatus että pieni kävely voisi tehdä hyvää. Mutta kun yritin nousta ja laittaa kengät jalkaan, keho ei totellut. Jalat painoivat, kuin ne olisivat sanoneet: “nyt riittää.” Makasin lattialla, en itkusta tai kivusta, vaan siksi, etten enää jaksanut jatkaa sitä samaa, yrittää jaksaa.
Se oli outo hetki.
Ei paniikkia, ei raivoa.
Vain hiljainen ymmärrys: kukaan muu ei tule muuttamaan tätä.
Ei uusi rutiini, ei viikonloppu, ei seuraava suunnitelma. Jos haluan elää toisin, mun on alettava katsoa tätä kaikkea eri tavalla. Ei paeta arkea vaan opetella elämään sen kanssa.
Tajusin, että olin yrittänyt muuttaa elämääni aina ulkopuolelta. Korjata olosuhteita, järjestää aikaa, suunnitella uudelleen.
Mutta olin unohtanut sen, että mikään ulkoinen ei kanna, jos sisäinen järjestelmä on ohjelmoitu pakenemaan. Että jos mun mieli pyörii koko ajan seuraavassa hetkessä, mikään hetki ei koskaan tunnu omalta.
Elämä ei korjaannu sillä, että siitä yrittää pitää taukoa.
Elämä korjaantuu, kun siihen alkaa osallistua.
Kun ei enää yritä löytää energiaa pakoon, vaan suuntaa sitä takaisin itseensä. Mä en enää halunnut herätä elämään, jota oli pakko selvitä läpi.
Halusin herätä elämään, jota voisin kokea.
Sen jälkeen mikään ei muuttunut yhdessä yössä. Mutta suunta muuttui.
Pieni hetki kerrallaan.
Hengitys ennen päätöstä. Katse lapseen ilman kiirettä. Kävely ilman tavoitetta. Ei suurta ohjelmaa, vaan yksinkertainen päätös: Jos en voi muuttaa kaikkea, muutan sen, miten olen tässä.
Siitä alkoi uusi koodi.
Ei helpompi elämä vaan rehellisempi.
30 päivän ulosmurtautumisohjelma
Silloin, kun kaikki pysähtyi, mulla ei ollut mitään ohjelmaa. Ei suunnitelmaa, ei askellusta, ei “oikeaa tapaa” nousta ylös.
Oli vain hiljaisuus, jonka keskellä opin kuuntelemaan uudelleen. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä kaikessa oli rytmi. Luonnollinen eteneminen, jota en silloin edes huomannut rakentavani.
Tänään osaan pukea sen sanoiksi.
Jos mun pitäisi tiivistää tie ulos arjen ansasta, se olisi tämä: neljä vaihetta, kolmekymmentä päivää.
Päivät 1–7: Herääminen
Ensimmäinen viikko ei ole tekemistä, se on näkemistä.
Tiedostamista, miten automaatio hallitsee elämää.
Kirjoita ylös, mihin kaikkeen huomiosi menee päivän aikana: puhelimeen, ihmisiin, ajatuksiin, suorittamiseen.
Kun alat nähdä kaavat, ne menettävät otteensa. Tämä vaihe sattuu, koska se riisuu pois suojat, joiden varaan olet rakentanut “normaalin elämän”. Siitä alkaa vapaus.
Päivät 8–15: Tilan rakentaminen
Toinen viikko on pysähtymisen harjoitus.
Ei lisää tavoitteita, vaan vähemmän melua.
Luo jokaiseen päivään 60–90 minuuttia ilman häiriöitä. Ei somea, ei uutisia, ei selittelyä.
Käytä se aika siihen, mikä palauttaa yhteyden: liikkumiseen, kirjoittamiseen, hiljaisuuteen, ajatteluun.
Sä et etsi “parempaa tapaa elää”. Sä opetat kehon ja mielen olemaan taas samassa hetkessä.
Päivät 16–23: Peilin kohtaaminen
Tämä viikko tekee näkyväksi.
Tässä kohtaa alat huomata, missä vielä elät muiden odotuksille.
Tunnista, missä kohtaa arkeasi päätökset syntyvät sanasta “pitäisi”.
Korvaa se sanalla “haluan”.
Aluksi se tuntuu oudolta, jopa itsekeskeiseltä. Se ei ole egoa, se on palautumista omaan elämään.
Kun alat tehdä valintoja halun, ei velvollisuuden kautta, huomaat kuinka energia palaa.
Päivät 24–30: Uusi kompassi
Viimeinen vaihe on suunnan vahvistaminen.
Kirjoita auki, mitä menestys sulle oikeasti tarkoittaa nyt. Ei silloin, kun yritit todistaa jotain, vaan nyt, kun haluat elää totta.
Miltä näyttää arki, joka tukee sun energiaa eikä vie sitä pois?
Mitä haluat vaalia, mistä päästää irti?
Kun sä kirjoitat sen ääneen, siitä tulee totta. Olet vihdoin se, joka päättää suunnan itse.
Kolmekymmentä päivää ei muuta kaikkea.
Mutta se muuttaa tavan, jolla kohtaat jokaisen päivän. Mä tiedän sen, koska elin sen läpi. Hitaasti, kompastellen, epävarmuuden kautta. Silti joka kerta, kun olin rehellinen, jokin sisällä vahvistui.
Tänään mä en yritä selvitä elämästä.
Mä rakennan sitä tietoisesti, hetki kerrallaan.
Ulosmurtautuminen ei ole pakenemista
Pitkään mä luulin, että vapaus löytyy liikkeestä. Että kun pääsen pois siitä mikä painaa, helpotus tarkoittaa muutosta.
Mutta ei se ollut vapaus, se oli lepo väärässä paikassa.
Mä olin vain siirtänyt taistelun eteenpäin.
Todellinen muutos alkoi vasta, kun en enää lähtenyt. Kun jäin niihin hetkiin, joita olin ennen vältellyt. Niihin hankaliin keskusteluihin, siihen jännitteeseen, siihen hiljaisuuteen, johon ennen pakenin.
Siihen hetkeen, kun sydän hakkaa, mieli haluaa puolustautua, mutta sä pysyt paikallasi.
Siinä tapahtuu jotain.
Siinä ihminen palaa takaisin itseensä.
Vapaus ei tunnu aina hyvältä.
Joskus se tuntuu polttavalta, kuin jokin vanha kerros kuoriutuisi pois. Siinä kuoriutumisessa on totuus.
Vapaus ei ole helpotusta, vaan yhteyttä.
Mikään ulkopuolella ei välttämättä muutu, mutta sä et enää juokse sisälläsi karkuun.
Marcus Aurelius kirjoitti:
“You have power over your mind — not outside events. Realize this, and you will find strength.”
Kun luin nuo sanat ensimmäistä kertaa, ymmärsin mitä ne tarkoittaa. Vapaus ei ole sitä, että hallitsee maailmaa vaan että lakkaa antamasta maailman hallita itseään.
Kun mieli löytää yhteyden siihen, mitä tekee, rakenteet eivät enää sido.
Ne kannattelevat.
Ulosmurtautuminen ei siis ole pakoa.
Se on paluuta.
Takaisin siihen hetkeen, jossa elämä tapahtuu. Takaisin yhteyteen, jonka olit kadottanut, mutta joka ei koskaan oikeasti kadonnut minnekään. Kun sen oivaltaa, ei tarvitse enää juosta. Riittää, että pysyy paikallaan.
Elämä, joka tuntuu omalta
Siitä on yli kymmenen vuotta.
Niistä hetkistä, jolloin makasin lattialla ja mietin, mitä itsestä on jäljellä. Tänään voin sanoa, se oli paras oppitunti, jonka elämä on mulle antanut.
Koska ilman sitä en olisi oppinut, mitä todellinen vapaus on.
Se ei ole helppoa elämää.
Se on rohkeutta katsoa itseään silmiin silloinkin, kun ei pidä näkemästään. Se on halua rakentaa uusi suunta sen sijaan, että odottaa jonkun muun näyttävän tien.
Mä en enää yritä välttää kipua, enkä etsi täydellistä tasapainoa.
Mä elän tietoisesti.
Mä tiedän kuka mä olen, mitä varten teen ja mihin oon menossa.
Se tunne, joka ennen oli poissa, on palannut. Se ei ole jatkuvaa euforiaa, vaan hiljaista varmuutta.
Vahvuutta, joka rakentuu päivä kerrallaan.
Jos mä opin yhden asian, se on tämä:
kaikki muuttuu, kun sä päätät kohdata itsesi.
Maailma sun ympärillä ei muutu, vaan sinä muutut. Sä alat elää niin, että energia ei enää katoa.
Sä alat nähdä mahdollisuuksia siellä, missä ennen näit umpikujia. Jossain vaiheessa huomaat, sä et enää yritä selviytyä.
Sä elät.
Mä uskon, että jokainen mies pystyy siihen. Siihen ei tarvita mitään erityisyyttä, vaan jokaisessa on jo kaikki tarvittava.
Se vain pitää kaivaa esiin. Pala kerrallaan, rehellisyyden ja toiminnan kautta. Se on matka, joka alkaa yhdestä päätöksestä: että sä et enää juokse karkuun, vaan rakennat sen elämän, joka tuntuu omalta.
Jos tää tarina resonoi, sä tiedät sen tunteen jo. Et kaipaa uutta vinkkiä. Kaipaat suuntaa ja rakennetta, joka tekee muutoksesta pysyvän. Mä autan miehiä tekemään sen. Rakentamaan elämän, joka tuntuu omalta.
Tutustu mun henkilökohtaiseen valmennukseen osoitteessa fightermindset.fi
Tai jos haluat aloittaa hiljaa, varaa hetki itsellesi ja kirjoita: mihin suuntaan haluan kasvaa seuraavaksi?
Se on ensimmäinen askel ulos arjen ansasta ja takaisin itseesi.
Kiitos lukemisesta,
Tomi
