Vaikeampi tie tekee susta jotain, mitä kukaan muu ei voi antaa

Hän ei saanut edetä.

Ei saanut kilpailla.

Eikä varsinkaan saanut olla parempi kuin yksikään mies.

Hän jatkoi silti, vuosikymmenestä toiseen.

Kun Keiko Fukuda aloitti judon 1930-luvun Japanissa, hän astui tatamille aikana, jolloin naisilta odotettiin hiljaisuutta, kuuliaisuutta ja kotona pysymistä. Hänelle oli jo järjestetty avioliitto, niin kuin kulttuuri ja perhe olettivat. Fukuda ei ollut kiinnostunut siitä, mitä odotettiin. Hän oli kiinnostunut siitä, mikä tuntui oikealta.

Jigoro Kanō, judon perustaja, kutsui Fukudan mukaan lajiin, sillä hänen isoisänsä oli aikanaan ollut Kanōn opettaja. Se oli kohtalon ovi, joka aukesi, mutta ei luvannut helppoa tietä. Alusta asti oli selvää, että naiset saisivat kulkea vain tietyn matkan. He voisivat harjoitella, mutta eivät kilpailla. He voisivat kehittyä, mutta vain viidenteen daniin asti. Naisille ei olisi tarjolla samoja arvostuksen polkuja kuin miehille.

Fukuda ei nostanut meteliä. Hän ei ryhtynyt huutamaan tasa-arvon puolesta julistein. Sen sijaan hän jäi tatamille. Hän jäi harjoittelemaan, opettamaan, ohjaamaan. Hän perusti oman seuran, järjesti leirejä naisille, kirjoitti oppaita ja opetti jokaisessa harjoituksessa enemmän kuin vain judotekniikkaa. Hän opetti päättäväisyyttä, tyyneyttä ja arvoissa pysymistä.

Hän jatkoi työtään hiljaa ja vakaasti vuodesta toiseen, vuosikymmenestä vuosikymmeneen. 97-vuotiaana, kun suurin osa maailmasta oli jo unohtanut, kuka hän oli, Fukuda sai viimein sen tunnustuksen, joka häneltä oli evätty lähes koko elämän ajan: 10. danin mustan vyön.

Hänestä tuli ensimmäinen nainen, jolle se myönnettiin.

Mutta hänestä tuli legenda jo paljon aiemmin.

Hän ei koskaan lähtenyt siltä polulta, jonka tiesi omakseen.

“Tsuyoku, Yasashiku, Utsukushiku – Be strong, be gentle, be beautiful, in mind, body, and spirit.” – Keiko Fukuda

Keiko Fukudan tarina on muistutus siitä, että joskus tärkeintä ei ole näkyvyys, voitot tai arvostus. Vaan pysyvyys. Se, että me jatkamme silloinkin, kun maailma ei vielä tunnista sitä, mitä me rakennamme.

Haluan kysyä sinulta tänään:

Missä kohtaa elämääsi sinä olet pysähtynyt siksi, että kukaan muu ei ole vielä antanut lupaa jatkaa?

Tie, jota kukaan ei valitse puolestasi

On olemassa polkuja, joista harva edes huomaa valita. Ne eivät ala näyttävästi, eivät herätä huomiota, mutta kun niille astuu, tietää välittömästi, ettei paluuta entiseen enää ole.

Fukudan tarinaa lukiessa ei voi olla miettimättä, kuinka monta kertaa hän seisoi tyhjässä salissa, veti judogi päälleen ja teki sen ainoan asian, jonka osasi: jatkoi. Ei näyttävyyttä, ei tunnustusta. Vain toisto, hiljainen päätös, kerta toisensa jälkeen. Sellainen polku ei lupaa mitään, mutta se rakentaa ihmisestä jotain, jota kukaan ulkopuolinen ei voi antaa eikä ottaa pois.

Mä tunnistan tuon maiseman omasta nuoruudestani. Saman hajun, kylmän salin, hikisen tatamin ja sen, miltä tuntuu olla se, joka jää vielä hetkeksi, vaikka muut jo pukevat takkejaan. Judo opetti mulle, että helpoille teille pääsee kuka tahansa. Sinne, missä alkaa tuntua vaikealta, menevät ne, jotka ovat valmiita oppimaan, mitä sisukkuus oikeasti tarkoittaa.

Olen epäillyt monta kertaa, onko tässä mitään järkeä. Miksi käyttää nuoruuttaan johonkin, josta ei ehkä koskaan saa palkintoa? Miksi valita reitti, joka ei herätä huomiota eikä lupaa nopeaa tulosta? Usein tuntui siltä, että muut menivät elämässä eteenpäin, valitsivat helpompia teitä, kun mä palasin aina takaisin tatamille ja myöhemmin yrittäjyyden, perheen ja arjen paineiden keskelle, siihen paikkaan missä asiat eivät koskaan menneet täysin suunnitelmien mukaan.

Jossain vaiheessa oivalsin: tämä ei ole rangaistus. Se on kutsu.

Jokainen askel vaikeammalla tiellä opetti, että syvemmät oivallukset syntyy vasta, kun pysähtyy epämukavuuden keskellä. Enemmän kuin yksikään voitettu mitali, tämä matka rakensi mun selkärangan, eikä sellaista voi enää vaihtaa johonkin helpompaan.

Tänäänkin huomaan, että tarve haasteille ei katoa. Se palaa tasaisesti. Jos elämä muuttuu liian helpoksi, alan unohtaa, mitä varten aloitin. Siksi valitsen yhä säännöllisesti sen reitin, jossa joudun kysymään itseltäni:

Olenko tässä todella oma itseni, vai teenkö vaan sitä, mitä muut odottavat?

Ehkä siksi Fukudan tarina osuu. Se muistuttaa, että joskus rohkein teko on jäädä. Jatkaa, vaikka tietää, ettei kukaan ole mittaamassa etenemistä, ei kukaan jaa kunniamerkkejä. Vaan silloin alkaa syntyä jotain sellaista, mikä ei katoa, vaikka kaikki muu ympäriltä muuttuisi.

Jos sä mietit tällä hetkellä, missä kohtaa polku haarautuu, haluan sanoa tämän:

Valitse se reitti, jonka tietää oikeaksi, vaikka se olisi kivisempi.

Sillä vaikeampi tie tekee ihmisestä sellaisen, jota ei voi selittää.

Se täytyy elää, kokea ja valita joka päivä uudestaan.

Sitoudu ennen kuin tiedät, mihin se vie

Suurin osa meistä haluaa ensin varmuuden. Kartan, suunnan, takeet siitä, että juuri tämä valinta johtaa johonkin hyvään.

Fukuda ei saanut mitään näistä. Hän ei voinut tietää, mihin vuosikymmenet tatamilla lopulta johtaisivat. Hän vain sitoutui. Valitsi pysyä omalla tiellään, vaikka kukaan ei antanut takeita, ei luvannut palkintoa.

Mulle tämä teema on ollut elämänmittainen testi.

Judo-uran aikana näin läheltä sen, miten ihmiset odottavat signaaleja: oikeaa valmentajaa, täydellistä olosuhdetta, hetkeä kun kaikki loksahtaa paikalleen. Itsekin odotin joskus liikaa.

Kuvittelin, että menestys tarkoittaisi jonkinlaista tunnetta, että tietää olevansa oikeassa paikassa ja voi vaan kulkea eteenpäin ilman pelkoa.

Totuus oli kaikkea muuta.

Ne tärkeimmät päätökset on tehtävä silloin, kun kaikki on epävarmaa. Kun keho on väsynyt, mieli täynnä epäilyksiä ja mikään ei näytä varmalta.

Yrittäjyys on ollut toinen peili. En tiennyt, tuleeko tästä mitään vain jatkuvaa epätietoisuutta, pelkoa siitä, pystyykö elättämään perheensä. Silloinkin oli valittava: jatkanko, vai etsin helpompaa reittiä? Ei ollut mitään takeita siitä, että tämä polku johtaisi mihinkään merkittävään. Silti päätin jatkaa.

Vasta silloin, kun uskalsin sitoutua. Oikeasti, ilman varmistusta, ilman lopputuloksen hallintaa. Aloin rakentaa jotain, mikä tuntui omalta.

Ei ollut enää kyse muiden odotuksista, ei siitä, miltä tämä näyttää ulospäin. Vaan siitä, että olin tehnyt oman päätöksen, omalla vastuulla.

Arjessa tämä näkyy siinä, miten helposti jää odottamaan: sitä oikeaa hetkeä, jolloin epäilykset väistyvät ja tietää, että nyt kannattaa hypätä. Mutta sellaista hetkeä ei tule.

Tulee vain päätös.

Lähdenkö mukaan, vaikka tiedän, että tämä voi mennä pieleen? Jäänkö tälle tatamille, vaikka en tiedä voinko voittaa? Jatkanko yrittäjänä, vaikka jokainen kuukausi vaatii uuden riskin?

Joka kerta, kun olen valinnut sitoutua ilman takeita, olen löytänyt jotain, mitä en olisi muuten saanut:

Omistajuuden omasta tarinasta.

Hiljaisen varmuuden siitä, että elämä ei rakennu varmoille reiteille, vaan niille, joissa on valmis ottamaan vastaan epäonnistumisen, menetyksen ja kasvun.

Jos tämä teema osuu suhun, kirjoitin laajemmin epäonnistumisesta ja menestymisestä blogissa:

Jos et ole valmis epäonnistumaan, et ole valmis menestymään

Lue ja syvennä matkaa, jos haluat pysähtyä kunnolla tämän aiheen äärelle.

Tänäänkin mietin tätä:

Sitoutuminen ei odota lupaa.

Mitä jos kaikki menee pieleen?

Miehenä, isänä ja yrittäjänä huomaan, että kaikkein raskaimmat kysymykset eivät tule ulkoa vaan sisältä.

Niin monesti löydän itseni miettimästä:

Teenko nyt oikeasti omia valintoja vai pelaanko edelleen toisten kentällä, muiden odotusten ehdoilla?

Tätä ei sanota ääneen.

Moni mies piilottaa tämän kiireen, velvollisuuksien ja arjen roolien taakse. Tehdään, mitä pitää, kannetaan vastuuta, mutta samalla sydämen pohjalla jäytää epäilys:

Entä jos valitsen väärin?

Entä jos kaikki, mitä olen rakentanut, romahtaa, kun otan yhden askeleen sivuun muiden polulta?

Tiedän, miltä tuntuu menettää hetkellisesti kaikki hallinnan tunne.

Kun on antanut vuosia uralle, jolle ei ole ollut varmuutta lopputuloksesta.

Kun on rakentanut yritystä ilman takeita siitä, että rahat riittää seuraavaan kuukauteen.

Kun on isänä seisonut valintojen äärellä tietämättä, mikä päätös on lapselle oikeasti paras.

Usein pelkään menettäväni senkin vähäisen tasapainon, minkä olen raivannut tähän arkeen. Niin monta kertaa olen ollut valmiina vetäytymään takaisin helpompaan: siihen, jossa tiedän mitä muut ajattelevat, missä kukaan ei arvostele, missä voi piiloutua roolien taakse.

Helpompi polku on aina avoinna.

Mutta mitä siitä jää käteen?

Hetkellinen rauha ja pitkässä juoksussa tunne siitä, että elin vain puolivaloilla.

Vielä vaikeampi paikka on, kun huomaa seisovansa yksin.

Kun kukaan ei ymmärrä, miksi teen mitä teen.

Niinä hetkinä tulee kiusaus perääntyä. Antaa periksi, palata siihen, mitä muut toivovat.

Jokainen kerta, kun olen jäänyt omalle polulleni, olen kasvanut enemmän kuin silloin, kun olen sopeutunut.

Olen löytänyt uudenlaista voimaa, sellaista, jota ei voi perustella, vain tunnistaa.

Se on se hetki, kun huomaat, ettet enää tarvitse muiden lupaa tehdä sun ratkaisuja.

Sun polku on sun ja sitä ei voi ulkoistaa, ei delegoida, eikä piilottaa muiden selän taakse.

Jos tunnet nyt olevasi risteyksessä, jossa pelko menetyksestä, epävarmuudesta ja tuen puutteesta painaa päälle, kysy itseltäsi suoraan:

Kenen tarinaa sä oikeasti elät?

Koska helpompikin tie on aina olemassa, mutta rehellinen elämä löytyy vain sieltä, missä joudut valitsemaan ilman takeita.

Sen pitäisi olla helppoa. Valhe, johon meidät kasvatetaan

On yksi uskomus, joka pitää useimmat paikallaan koko elämän:

Se ajatus, että jos jokin asia on oikein, sen pitäisi tuntua vaivattomalta.

Helppo tie = oikea tie.

Kukaan meistä ei kasva aikuiseksi ilman, että tämä valhe särkyy.

Fukuda olisi voinut ajatella näin.

Ensimmäisestä päivästä asti hänen tiellään oli enemmän esteitä kuin askelia.

Aina kun yksi ovi avautui, kolme suljettiin.

Hän olisi voinut päättää, että ehkä tämä ei ole mun juttu, eihän tämä mene helposti.

Mutta hän jäi, kerta toisensa jälkeen.

Olen elänyt tuon harhan itsekin monta kertaa.

Uskoin nuorena, että jos urheilu alkaa maistua puulta, jos valmennus ei heti toimi, jos yritys ei vedä. Se tarkoittaa, että olen väärässä paikassa.

Että oikea polku tuntuu kevyeltä, selkeältä ja helpolta.

Ne hetket, jolloin tekee mieli perääntyä, ovat juuri niitä, jolloin pitäisi jatkaa.

Ne kohdat, joissa tuntuu pahimmalta, rakentavat ne seinät, jotka myöhemmin kannattelevat.

Olen huomannut, että mitä enemmän vastusta, sitä syvemmäksi kasvu menee.

Helpolla tiellä et koskaan kohtaa itseäsi.

Helppo tie ei vaadi päätöstä, ei herätä kysymyksiä, ei paljasta rajoja.

Vaikeampi tie taas, se pakottaa sut katsomaan peiliin.

Kuka mä olen, kun kukaan ei taputa?

Kuka mä olen, kun kaikki tuntuu raskaalta?

Kuka mä olen, kun epäonnistun ja silti jatkan?

On helppo selittää valinnat muiden odotuksilla.

On helppo jättää haaveet toteuttamatta, koska ei nyt vaan tunnu hyvältä.

Mutta kukaan ei kasva elämää suuremmaksi, jos ei opi elämään epämukavuuden kanssa.

Jos sulla on ollut päässä ajatus, että pitäisi tuntua kevyeltä, pyydän sua hetken ajan pysähtymään ja kysymään:

Oletko koskaan kasvanut helpolla tiellä mihinkään, mikä oikeasti merkitsi sulle jotain?

Vaikeus ei tarkoita väärää reittiä.

Se tarkoittaa, että olet löytänyt paikan, jossa voit kasvaa.

Mistä olet valmis kieltäytymään?

Meille opetetaan, että menestys on kiinni siitä, kuinka paljon jaksat tehdä. Kuinka monta tuntia käytät, montako asiaa suoritat, montako roolia keräät elämääsi.

Todellinen voima syntyy joskus siitä, mistä olet valmis luopumaan.

Keiko Fukuda kieltäytyi elämästä, joka olisi ollut hänelle valmiiksi suunniteltu. Hän ei suostunut siihen, että avioliitto, odotukset ja muiden suunnittelemat polut määrittelisivät hänen rajansa. Hän jäi tatamille. Silloinkin kun kaikki ympärillä huusivat, että olisi helpompi lähteä pois, mennä siitä missä aita on matalin.

Tätä ei juuri koskaan sanota ääneen.

On helppo ihannoida niitä, jotka jaksavat enemmän. Mutta vaikeampi on nähdä sankaruus siinä, että uskaltaa sanoa “ei” sille, mikä ei ole omalla linjalla.

Olen itsekin tehnyt sen virheen: yrittänyt täyttää kaikki odotukset, olla hyvä siellä, täällä ja tuolla. Lopulta tajusin, että suurin askel eteenpäin oli päästää irti.

Jälkikäteen huomaan, että juuri ne valinnat, joissa kieltäydyin helposta, avasivat oven johonkin olennaisempaan.

Kun en lähtenyt mukaan siihen, mikä olisi näyttänyt hyvältä ulospäin.

Kun en jäänyt mukavuudenhalun vietäväksi.

Kun sanoin “ei” projekteille, ihmissuhteille tai rutiineille, jotka veivät energiaa väärään suuntaan.

Ne rakentavat juurta, joka kestää, kun elämä alkaa koetella.

Mistä olen valmis kieltäytymään, jotta en katoa muiden odotuksiin?

Missä kohtaa pitää valita se vaikeampi ei?

Fukudan tarina muistuttaa, että joskus elämän tärkein liike on jäädä, vaikka kaikki muut jo lähtevät.

Olla uskollinen omalle ytimen äänelle ja kieltäytyä elämästä, jossa kadottaa itsensä.

Jos tuntuu, että sun ympärillä kaikki huutaa lisää tekemistä, muistuta itseäsi: Voima ei löydy siitä, mihin pystyt, vaan siitä, mitä et enää suostu kantamaan.

Testaa tätä jo tänään

Ei tarvita suuria elämänmuutoksia.

Kyse on yhdestä arjen hetkestä, jossa huomaat toimivasi tottumuksesta, varmuuden tai muiden odotusten mukaan.

Missä kohtaa päivästä automaattiohjaus ottaa vallan?

Heräänkö aamulla heti puhelimeen, koska “pitää pysyä kärryillä”?

Lähdenkö treeneihin, vaikka oikeasti kaipaisin lepoa?

Sanonko kyllä johonkin, joka ei tunnu omalta vain koska se on helpompaa kuin perustella miksi en halua?

Viime viikolla huomasin taas tarttuvani vanhaan tapaan: olin jo lupautunut mukaan yhteen projektiin, josta tiesin, ettei se oikeasti palvele mun arvoja. Olin valmis nielemään oman intuitioni, koska oli helpompaa sanoa kyllä kuin pysähtyä ja kysyä, miksi teen näin.

Onneksi pysähdyin ajoissa. Sanoin ei, vaikka se tuntui epämukavalta. Sen jälkeen olo oli kevyt.

Siksi haluan haastaa sut tänään tekemään saman.

Valitse yksi hetki tässä päivässä ja pysähdy siihen.

Kysy itseltäsi rehellisesti:

Toimitko nyt siksi, että haluat vai siksi, että se on helppoa, odotettua, hyväksyttyä?

Ei tarvitse tehdä koko elämän mullistavaa päätöstä.

Riittää, että yhdessä kohdassa sanot “ei” sille, mikä ei palvele sua. Tai “kyllä” sille, mikä tuntuu oikealta, vaikka muut eivät ymmärrä.

Kokeile tätä.

Yksi pieni askel, joka näyttää, että pystyt pysymään omalla polullasi.

Ei tarvita suuria suunnitelmia vain yksi hetki, jossa olet rehellinen itsellesi.

Se hetki kun päätät, kuka olet

Lopulta kaikki tiivistyy yhteen hetkeen.

Sä voit kuunnella tarinoita Fukudasta, lukea muiden oivalluksia ja miettiä, milloin olisi oikea hetki.

Mutta mikään ei muutu ennen kuin päätät:

Tämä on se päivä, jolloin et enää tarvitse lupaa.

Tämä on se päivä, jolloin valitset sen vaikeamman, rehellisemmän tien. Edes kerran.

Tiedän, miten vaikeaa on tehdä ensimmäinen askel yksin. Siksi rakensin Fighter Mindset -valmennuksen, joka ei lupaa oikoteitä eikä pikavoittoja. Pilottiryhmän paikat menivät nopeasti, mutta nyt avaan seuraavan ryhmän. Jos haluat mukaan, ilmoittaudu heti, paikat täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä.

Mutta vaikka et liittyisi mukaan, muista tämä:

Kukaan ei voi tehdä tätä päätöstä sun puolesta.

Ei Fukuda, ei minä, ei kukaan muu.

Rehellinen elämä alkaa sillä hetkellä, kun lakkaat kysymästä lupaa ja otat vastuun omasta suunnastasi.

Jos mietit, mistä tietää, onko oikea hetki:

Se hetki on juuri nyt.

Kun huomaat, että et enää mahdu muiden laatikkoon.

Se on sun askel.

Ota se tavalla, joka tuntuu rehelliseltä.

Kiitos lukemisesta,
Tomi