Pintapaikkaus vai todellinen muutos, milloin uskallat avata oven?

Ovi, joka ei enää totellut. Miksi et pysähdy ennen kuin kaikki hajoaa?

Mulla on yksi ovi, joka ei suostunut enää yhteistyöhön. En puhu nyt mistään henkisestä oven kolauksesta, vaan ihan konkreettisesti: meidän perheen autosta, jonka sivuovi ei mennyt yhtenä päivänä enää kunnolla kiinni.

Sateinen aamu. Yritän sulkea ovea, mutta ovi jää kiinni vain yhdestä kohtaa. Toisesta päästä se repsottaa auki kuin muistutus siitä, että jotain on pielessä, mutta ei vielä kriisissä.

Tiedätkö sen tunteen, kun ei vaan jaksa pysähtyä korjaamaan pientä vikaa? Ajattelet, että kyllä tämä vielä hetken toimii. Että ehtii myöhemminkin. Vähän sama kuin huomaat kotona jonkun kaapin oven repsottavan, mutta työnnät sen kiinni ja jatkat matkaa, koska elämässä on tärkeämpiäkin ongelmia.

No, sillä kertaa ovi ei enää mennyt kiinni. Mikään painaminen, nostaminen, pieni vääntö tai mä hoidan tän myöhemmin ei enää toiminut. Ovi jäi jumiin. Se pakotti mut pysähtymään.

Menin huoltoon. Huollosta tulee kaveri katsomaan ovea ja huomaan heti, että hän näkee saman kuin minä: tätä ovea ei saa enää kuntoon pikafiksillä. Silti yritetään hetki kaikkea: vähän painellaan, nostetaan, ehkä pieni kirosana lipsahtaa.

Ei mitään vaikutusta.

Seuraava vaihe: yksi lista irti, että nähdään edes vähän pintaa syvemmälle. Sieltä paljastuu totuus, oven rulla on hypännyt kokonaan pois kiskoilta. Se on se kohta, johon yksikään ulkopuolinen ei olisi uskonut.

Syy, miksi koko ovi on jumissa, on piilossa.

Yritetään saada rulla takaisin. Ei onnistu.

Lisää ruuveja irti. Lisää yritystä.

Vieläkään ei toimi.

Lopulta jäljellä on enää yksi vaihtoehto: puretaan koko ovi auki. Kaikki kiinnikkeet, kaikki ruuvit, kaikki näkyvä pois, jotta päästään käsiksi siihen, mitä oikeasti pitää korjata. Vasta kun koko mekanismi on paljaana, päästään käsiksi juurisyyhyn.

Kun rulla palautetaan kiskoilleen, kaikki toimii taas.

Ovi sulkeutuu, arki rullaa eteenpäin.

Tämä kaikki tapahtui yhdestä syystä: Liian kauan uskottelin itselleni, että pieni vika ei haittaa.

Liian kauan ajattelin, että kyllä tämä vielä menee.

Vasta kun mikään ei enää toimi, oli pakko pysähtyä ja mennä syvemmälle.

Mikä sulla on se kohta arjessa, mikä repsottaa, mutta jonka vain painat kiinni vielä hetkeksi?

Missä kohtaa sun elämässä oven rulla on hypännyt pois kiskoilta, mutta et halua nähdä sitä, koska pintapaikkaaminen on helpompaa kuin pysähtyä ja purkaa kaikki auki?

Kun totuus sysää raiteiltaan.

On olemassa hetkiä, jotka repivät auki kaiken, mihin olet itsesi rakentanut. Hetkiä, jolloin ei enää auta mikään näennäinen säätäminen, eivät pienet korjaukset, eivät hyvät neuvot, koska koko perusta on liukunut alta pois.

Mä tiedän, miltä se tuntuu, kun huomaat olevasi tilanteessa, jossa jokainen arjen ovi on alkanut vähän repsottaa, mutta et jaksa pysähtyä katsomaan syvemmälle. Koska pelkäät, että jos alat purkaa ensimmäistäkin ruuvia, kaikki hajoaa käsiin.

Minulla se hetki tuli, kun lapseni sai erityisdiagnoosin.

Se pysäytti kaiken, veti maton alta tavalla, johon mikään aiempi elämänkokemus ei ollut valmistellut. Yritin jatkaa arkea kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lisäsin tekemistä.

Hoidin velvollisuudet, treenasin, suunnittelin ja suoritin, koska niin olin aina tehnyt. Pistänyt vielä vähän lisää kierroksia silloin, kun alkoi kiristää.

Oli helpompaa pitää liikettä yllä kuin pysähtyä kohtaamaan, että kaikki on oikeasti rikki.

Pinnan korjailu tuntuu järkevältä, kun et halua myöntää itsellesi, miten paljon pelkäät pysähtyä.

Ajattelet, että pystyt kyllä hoitamaan tämänkin, kuten niin monta muuta asiaa aiemmin. Järjestelmällisesti, vähän enemmän ponnistellen, vähän vähemmän tunteella. Aina voi keksiä uuden tavan pitää kone käynnissä, vaikka koko moottori huutaa öljynvaihtoa.

Siinä vaiheessa, kun arki ei enää rullaa, kun mikään ruuvi ei käänny ja mikään voima ei riitä, alkaa koko keho ilmoittaa vastaan. Yöt menevät heräillessä. Uni on katkonaista, päässä surraa miljoona ajatusta.

Aamulla huomaat olevasi väsynyt jo ennen kuin päivä on alkanut, ja arjen rutiinit tuntuvat raskailta, vaikka mitään näkyvää ei ole muuttunut.

Olet paikalla, mutta et ole läsnä.

Lapset puhuvat, mutta sanat kimpoilevat kuin kaikuvaan halliin. Sinä et tavoita heitä, eivätkä he enää tavoita sinua.

Parisuhde muuttuu kuin ohjelmoiduiksi liikkeiksi: suoritetaan arki, pyöritetään asioita, mutta mikään ei tunnu aidolta.

Olet rakentanut ympärillesi kuoren, jonka tarkoitus oli suojata, mutta nyt se estää kaiken tunteen pääsyn läpi.

Suurin häpeä ei tullut siitä, että olin pohjalla vaan siitä, että yritin näyttää ulospäin vahvalta silloinkin, kun kaikki sisällä oli hajonnut. Kukaan ei nähnyt, miten pirstaleina olin, koska olin oppinut esittämään, ettei mikään koskaan kosketa minua niin syvältä.

Se on miesten lahja ja samalla meidän kirous.

Pintakorjailu on kuin laastari, jonka liima ei enää tartu. Joka päivä teet vähän lisää, että kaikki näyttäisi ehjältä, vaikka tunnet, että jokainen hetki vie sinua kauemmaksi siitä ihmisestä, joka joskus olit.

Lopulta kaikki romahtaa tavalla, jonka et itse valinnut.

Silloin ei enää auta mikään muu kuin pysähtyä. Oikeasti pysähtyä ja katsoa silmiin sitä, mikä on hajonnut.

Se sattuu.

Se tekee kipeää niin syvältä, ettei sitä pysty selittämään kenellekään, joka ei ole kokenut samaa.

Mutta vain siinä kivussa voi syntyä jotain uutta.

Mulla pohjakosketus ei ollut hetki vaan pitkä prosessi.

Vuosia kestänyt sumu, jossa yritin olla paras isä, hyvä puoliso, luotettava yrittäjä, mutta en ollut oikeasti läsnä missään.

Suurin vääryys oli siinä, että samalla menetin yhteyden niihin ihmisiin, joita rakastan eniten.

Tajusin, että olin rakentanut koko elämäni väärän varaan. Pintaan, joka ei enää pitänyt.

Se hetki, kun uskalsin myöntää tämän kaiken, tuntui siltä kuin joku olisi vihdoin avannut oven, jonka takana oli ollut vuosia padottu tuska.

Tuli helpotus, mutta vasta kivun kautta.

Jos et tunne tätä kipua, saatat olla vielä siinä vaiheessa, missä pinta pitää sinut kasassa.

Moni meistä pelkää epäonnistumista tai muutosta, vaikka pitäisi pelätä eniten sitä, ettei koskaan ala elää omaa elämää todeksi.

Kuten Marcus Aurelius tiivistää:

“It is not death that a man should fear, but he should fear never beginning to live.”

Mutta tiedä tämä:

Mitä kauemmin vältät katsomasta syvemmälle, sitä varmemmin elämä pysäyttää sinut tavalla, jonka et itse valinnut.

Se on kutsu, joka ei jätä rauhaan ennen kuin otat sen vastaan.

Rehellisyyden raja, miksi pysähtyminen on ainoa tie ulos

Pohjakosketuksen jälkeen ei tullut helpotusta yhdessä yössä. Ei ollut mitään “tässä on ratkaisu, jonka jälkeen kaikki helpottaa”.

Oli vain hiljainen hetki, jossa oli pakko pysähtyä.

Muistan elävästi, miten pitkään yritin vielä arjessa kaikenlaista.

Aloin suunnitella uusia aikatauluja.

Kokeilin erilaisia treenirytmejä, luin kirjoja, hain vastauksia muilta, mutta sama ovi pysyi jumissa.

Pinta näytti ehjältä, mutta jokainen päivä tuntui pidemmältä ja raskaammalta. Jossain vaiheessa en enää edes yrittänyt selittää itselleni, miksi kaikki tuntui tyhjältä.

Tajusin vain, että jotain on pakko muuttaa.

Se oli pieni, mutta ratkaiseva hetki: Pysähdyin sen asian äärelle, joka eniten hiersi. En yrittänyt keksiä ratkaisua, vaan päätin olla rehellinen itselleni, edes kerran.

Kirjoitin ylös, mikä oikeasti sattuu.

Kysyin itseltäni, mitä pelkään kohtaavani, jos avaan tämän oven.

Se ei muuttanut kaikkea kerralla. Se ei tuonut helpotusta vielä viikkoihin, ehkä kuukausiin.

Mutta se muutti suunnan.

En enää paennut omaa arkeani, vaan otin ensimmäistä kertaa vastuun siitä, miltä mun elämä oikeasti tuntuu. Siitä eteenpäin jokainen pieni oivallus alkoi kerrostua uuden identiteetin pohjaksi.

Opin, että rohkeus ei ole sitä, että korjaa kaiken heti vaan sitä, että uskaltaa pysähtyä edes kerran, katsoa peiliin ja sanoa:

Tämä ei toimi. Mä en voi enää jatkaa näin. Nyt riittää.

Ei ole helppoa olla rehellinen itselleen.

Se vaatii enemmän kanttia kuin yksikään ulkoinen saavutus.

Siinä hetkessä, missä pysähdyt ja myönnät oman kipusi, alat rakentaa uutta suuntaa. Pala palalta, päivä päivältä.

Jos sä haluat tehdä yhden asian tämän jälkeen, tee tämä:

Pysähdy.

Istu alas ja ota se asia esiin, mikä hiertää.

Kirjoita ylös, mikä siinä oikeasti sattuu.

Älä ratkaise vielä mitään, ole vain rehellinen itsellesi.

Se on tie eteenpäin.

Ei mikään pintakorjaus, vaan todellinen, syvä muutos.

Kun vanha kuori murtuu. Syntyy uusi rauha, jota et voi teeskennellä

Se, mitä tapahtui sen jälkeen, ei ollut mikään elokuvan kliimaksi. Todellisuus on paljon hitaampi ja silti tietyllä tavalla vielä vahvempi.

Aluksi mun keho ei osannut rentoutua.

Oli kuin jokainen solu odotti uutta kriisiä.

Tämä on ihan normaalia. Aivot on rakennettu niin, että ne pitävät kiinni vanhasta, vaikka se sattuu.

Muutosta pelätään, koska aivot eivät halua epämukavuutta. Parempi pysyä tutussa, vaikka se repisi palasiksi.

Siksi muutos tuntuu ensin fyysisenä väsymyksenä, levottomuutena, jopa pelkona.

Kehon stressijärjestelmä pysyy ylikierroksilla, vaikka järki sanoisi, että kaikki on jo “korjattu”.

Vasta ajan kanssa hermosto alkaa rauhoittua.

Uni syvenee, hengitys kulkee vapaammin, huomaat osaavasi olla hiljaa paikallasi ilman pakottavaa tarvetta suorittaa.

Tämä ei tapahdu, koska keksit jonkin uuden positiivisen ajatusmallin. Vaan siksi, että uskallat pysähtyä ja myöntää oman totuutesi. Juuri silloin, kun se on vaikeinta.

Stressin säätely paranee, tunnet itsesi paremmin, pystyt tekemään päätöksiä, jotka tukevat sun hyvinvointia. Et vain pyöritä samaa vanhaa ohjelmaa.

Olen huomannut arjessa, miten pienikin rehellinen hetki käynnistää tämän ketjun. Yhtäkkiä pystyn sanomaan ääneen, mitä oikeasti tarvitsen.

En enää suostu olemaan jatkuvasti varuillani. Sillä tiedän nyt, että elämä ei kaadu siihen, että joskus pysähdyn ja annan itseni olla heikko.

Fyysinen muutos on selvä: Uni palautuu, lihakset rentoutuvat, olo kevenee, syke rauhoittuu.

Todellinen rauha löytyy vasta, kun lakkaa yrittämästä olla täydellinen.

Kun uskaltaa päästää irti siitä, minkä kuvitteli olevan vahvuus. Jatkuva suorittaminen, kontrolli, pintakorjailu ja uskaltaa tulla näkyväksi omana itsenään.

Aivot ja keho palkitsevat siitä tavalla, jonka huomaa vasta jälkikäteen:

• Vapaus olla oma itsensä.
• Kyky olla aidosti läsnä.
• Rauha, jota ei voi teeskennellä, eikä ostaa.

Jos pystyin tähän minä, pystyt sinäkin.

Se alkaa yhdestä pysähdyksestä.

Me pystytään tähän, vaikka aivot kuinka vastustelisivat.

Pysähdy tänään, koska huominen ei odota.

Tiedän, kuinka helppoa on sysätä nämä asiat huomiseen.

On helppoa luvata itselleen, että kyllä ensi viikolla pysähdyn, sitten kun on vähän rauhallisempaa, sitten kun kiire helpottaa.

Siinä vaiheessa, kun aloin hyväksyä oman keskeneräisyyteni ja päästin irti jatkuvasta suorittamisesta, tajusin yhden asian, jonka olin itsekin aiemmin kirjoittanut auki: Vahvimmat eivät kanna eniten, vaan uskaltavat laskea kuorman alas silloin kun se käy liian raskaaksi. Jos et ole vielä lukenut, pura pintaa vielä lisää ja käy katsomassa tämä: Vahvimmat eivät kanna eniten

Mutta totuus on, ettei mikään muutu, jos päätöstä ei tee nyt.

Siksi haluan antaa sulle tänään vain yhden konkreettisen tehtävän.

Ota aikaa itsellesi.

Varaa vaikka vartti, ihan oikeasti. Nyt tänään, ei joskus myöhemmin.

Voit istua alas kynän ja paperin kanssa, lähteä kävelylle ilman puhelinta, pysähtyä illalla ennen nukkumaanmenoa.

Tärkeintä ei ole tapa vaan se, että otat sen hetken.

Kysy itseltäsi suoraan:

Mikä kohta mun elämässä hiertää juuri nyt eniten?

Missä asiassa yritän vain korjata pintaa, kun tietäisin kyllä, että pitäisi mennä syvemmälle?

Kirjoita se ylös.

Puhu siitä jollekulle, jos uskallat.

Tai ihan vaan pysähdy ja tunnusta itsellesi.

Kaikki ei ratkea kerralla, eikä tarvitsekaan.

Mutta tämä on ensimmäinen askel.

Tämä on se oven rulla, joka pitää saada takaisin kiskoilleen ennen kuin mikään muu liikahtaa.

Huominen ei odota.

Tee tämä tänään.

Tästä alkaa uusi suunta.

Kun pysähdyt ensimmäistä kertaa ja annat itsellesi luvan olla hetken siinä paikassa, jossa et yritä keksiä nopeaa ratkaisua tai täyttää tyhjää toimintaa uudella tekemisellä, tunnet aluksi ehkä enemmän tyhjyyttä kuin mitään muuta.

Saatat huomata, että vanha tapa paeta kiireen, työn tai suorittamisen kautta ei enää toimi, ja juuri siinä, siinä hiljaisuudessa, jossa aiemmin olisit nopeasti täyttänyt tilan jollain. Puhelimella, uutisilla, uudella projektilla. Huomaat nyt, että et oikeastaan edes tiedä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Tuntuu kiusallisen alastomalta istua hetki itsensä kanssa ja myöntää, ettei elämä menekään nyt oman käsikirjoituksen mukaan.

Siinä hetkessä, jossa normaalisti olisit kääntänyt katseesi pois, huomaat, että ne asiat, joita olet vältellyt ja lykännyt, alkavat nousta pintaan.

Voi olla, että ärsyynnys kasvaa. Tekee mieli nousta ylös, jatkaa arkea, sulkea ajatus pois ja vakuuttaa itselleen, että ei tämä nyt niin vakavaa ole, kyllä tämä tästä.

Mutta jos uskallat olla siinä hetken pidempään, alat huomata, että kaikkein vaikeimmatkin tunteet muuttuvat vähemmän pelottaviksi, kun ne kohdataan.

Sallit itsellesi sen, minkä et aiemmin uskonut olevan mahdollista: keskeneräisyyden. Siinä on outoa rauhaa, jota et ollut koskaan aiemmin tavoittanut, koska aina oli ollut kiire olla parempi, vahvempi, valmiimpi.

Tämä muutos ei tunnu heti vapautukselta. Pikemminkin se muistuttaa alkavaa kevättä, jossa maa on vielä kova ja kylmä, mutta jossain syvällä on liike, jota et voi pysäyttää.

Ensimmäiset merkit eivät näy ulospäin. Ehkä nukut vähän paremmin, ehkä huomaat reagoivasi lapsen pieneen iloon ilman tarvetta hoputtaa, ehkä uskallat myöntää puolisolle, ettet oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin mennään.

Yrittäjänä huomaat, että et enää tartu jokaiseen tilaisuuteen vain siksi, että se täyttää hetkeksi tyhjyyttä, vaan alat vähitellen rakentaa valintoja sen mukaan, mikä tuntuu oikealta, ei vain siltä, miltä kuuluu näyttää.

Kehossa tämä näkyy usein ensin oudoissa yksityiskohdissa: Hengitys syvenee ilman, että sitä pitää pakottaa, rintakehän paino helpottaa, olkapäät putoavat alemmas kuin koskaan ennen, ja joskus iltaisin huomaat, että et enää pyöri sängyssä miettien kaikkea sitä, mitä et ole vielä saanut kuntoon.

Tilalle tulee hitaasti, päivä päivältä, uudenlainen tunne siitä, että kaikki ei ole hallinnassa. Eikä tarvitsekaan olla.

Et enää kanna koko maailman painoa yksin, vaan pystyt jakamaan asioita muille, välillä jopa pyytämään apua, mikä joskus olisi tuntunut mahdottomalta ja häpeälliseltä.

Jos tuntuu, että haluat rakentaa vahvempaa hyvinvointia ja löytää uuden suunnan pintaa syvemmältä, mun uuden valmennuksen pilottiryhmän haku on nyt käynnissä. Lue lisää ja varaa paikkasi.

Suurin muutos on kuitenkin se, että alat tuntea kuuluvasi takaisin omaan elämääsi, vaikka moni ulkoinen asia pysyy samana.

Et enää kysy muilta, miltä sinun pitäisi näyttää, käyttäytyä tai tuntea, vaan alat rakentaa suuntaa hiljaisesti sisältä ulospäin.

Sinä kyllä tiedät, milloin olet taas löytänyt yhteyden itseesi ja niihin ihmisiin, jotka ovat olleet vierelläsi kaiken tämän ajan.

Se uusi suunta ei ole valmis eikä täydellinen, mutta se on sinun, ja jokainen pysähtyminen vahvistaa sitä vähän lisää.

Lopulta huomaat, ettei tärkeintä ole ollut se, mitä sait korjattua, vaan se, mitä uskalsit purkaa, jättää taakse ja rakentaa uudestaan.

Tästä alkaa matka, joka voi kestää koko loppuelämän.

Kiitos lukemisesta,
Tomi