Keskittyminen ei ole tehokkuutta, se on rakkautta.
Heräsin siihen, että olin jo kaukana siitä, mikä oli tärkeää.
Mikään ei romahda yhdessä yössä.
Ei yrittäjyys, ei parisuhde, ei oma hyvinvointi.
Kaikki katoaa hiljalleen. Ei kovalla rytinällä, vaan pieninä säröinä, joita ei jaksa huomata tai ehdi pysähtyä korjaamaan.
Ne katoavat hetkissä, joihin olet joskus luvannut palata, mutta et koskaan palaa.
- Teen tämän vielä kunnolla.
- Ensi viikolla otan aikaa.
- Vielä tämä yksi työjuttu.
- Yksi viesti ennen treeniä.
Pienet hetket muuttuvat huomaamatta suureksi suunnan puutteeksi.
Yhtenä päivänä sä heräät ja kysyt itseltäsi kysymyksen, jota et osannut odottaa:
Mitä ihmettä mä oikein teen tällä kaikella?
Katsot ympärillesi ja tajuat, että olet täyttänyt elämäsi asioilla, jotka eivät koskaan olleet sulle tärkeitä, mutta jotka näyttivät tärkeiltä muiden silmissä.
Olen ollut siinä kohdassa. Olin juuri eronnu, ja vaikka ulospäin asiat näyttivät hallituilta, sisälläni oli hiljainen kaaos.
Olin antanut itselleni niin monta selitystä ja puolustusta, että lopulta en enää tiennyt, mikä niistä oli totta ja mikä vain pelkoa.
Selitin itselleni, että olin kiireinen, että elämä vei, että olin vain tilanteen uhri. Syvällä sisimmässä tiesin, että olin kadottanut keskittymisen siihen, mikä oikeasti merkitsi.
Se oli kokonaan mun oma valinta.
Se ei ollut yksi iso virhe. Se oli satoja pieniä hetkiä, jolloin en pysähtynyt.
Hetkiä, jolloin valitsin puhelimen katseen sijaan.
Kalenterin leikin sijaan.
Toimeliaisuuden yhteyden sijaan.
En syytä itseäni enää, enkä sua. Me eletään maailmassa, jossa kaikki huutaa meidän huomiota.
Kaikki kilpailee siitä, mihin sä katsot seuraavaksi.
On yksi asia, mitä tämä maailma ei koskaan tee sun puolesta:
Se ei pysähdy kysymään, mikä sulle on tärkeää.
Sen kysymyksen täytyy tulla sisältä.
Siihen täytyy vastata silloin, kun on vielä jotain mitä suojella.
Päätin ottaa vastuun. En kerralla, mutta päivä kerrallaan. Palauttaa sen suunnan, joka oli lipsunut käsistä. Tiedätkö mitä tapahtui?
Tuli helpotus.
Hiljainen tunne siitä, että mä olen taas omassa elämässäni läsnä.
Keho rauhoittui.
Ajatukset selkeytyivät.
Energia ei enää kulunut jatkuvaan selittelyyn, vaan pieniin, arvokkaisiin tekoihin.
Keskittyminen ei ole pelkästään tehokkuutta. Se on rakkauden teko.
Se on lupaus itselle:
Että tänään olen siellä, missä mun kuuluu olla.
Elämä ei pysähdy varoittamaan sua, se vain etenee ilman sua.
Oli aikoja, jolloin arki näytti ulospäin juuri siltä, mistä olin joskus haaveillut: oma sali, treeniä täynnä olevat illat, valmennuksia, jotka sytytti porukan, ja tunne siitä, että olin rakentamassa jotain konkreettista.
Samaan aikaan kotona oli täysin eri todellisuus. Erityislapsen arki, jossa jokainen aamu saattoi sekoittaa koko päivän suunnitelmat ja arjen rakenteet pysyivät kasassa vain sillä, että joku oli koko ajan hereillä, valmis ja läsnä.
Yrittäjyys vaati läsnäoloa.
Isyys vaati läsnäoloa.
Silti olin usein aivan muualla. Puhelimessa, ajatuksissa, seuraavan tapahtuman tai treenivuoron sisällä.
Se ei tapahtunut yhtäkkiä.
Se tapahtui niin hiljaisesti, että en edes huomannut, miten paljon jouduin itselleni selittelemään.
Sanoin itselleni, että ”tämä on vain väliaikaista”, että ”nyt on kiirehuippu”, että ”perhe kyllä ymmärtää, kun tämä on tärkeää.”
Kiire ollut väliaikaista, siitä oli tullut tapa.
Tärkeysjärjestys ei enää heijastunut arkeen. Se näkyi vain kalenterissa, toiveissa ja jossain takaraivossa kaihertavana ajatuksena siitä, että joku tärkeä on jäämässä taka-alalle.
Kun mikään ei muutu, kaikki muuttuu.
Se ei tapahdu räjähdyksenä, vaan jatkuvana vuotona.
Ensin katoaa liike. Ei ole aikaa treenata, kehoa alkaa kiristää, unesta tulee rikkonaista. Syöt mitä ehdit, etkä enää tiedä onko väsymys nälkää, stressiä vai jotain syvempää.
Sitten katoaa kirkkaus. Et enää erota, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vain kiireen tuottamaa ääntä.
Lopulta alat kadottaa itsesi. Sen version sinusta, joka oikeasti halusi olla jotain enemmän kuin yrittäjä, enemmän kuin suorittaja, enemmän kuin vain jatkuvasti kiireinen mies.
Pahinta on se, ettei kukaan huomaa ulospäin.
Salilla hommat toimii.
Postaukset syntyy, treenit pyörii, ihmiset kiittää.
Kotona kaikki rullaa juuri ja juuri, koska sun puoliso ottaa vastaan sen, mihin sä et enää ehdi.
Sisällä alkaa hiljainen tyhjyys, jonka tunnistaa vain se, joka tietää, miltä tuntuu olla läsnä vain puoliksi.
Jos mikään ei muutu, sä et palaudu.
Et ehdi rakastaa.
Et näe, miten aika menee ohitse. Ennen kuin joku näyttää sulle, että lapsi, joka eilen oli sylissä, seisoo tänään sun rinnalla.
Elämä ei pysähdy varoittamaan sua.
Se vain etenee ilman sua, kunnes sä päätät pysähtyä ja tulla takaisin mukaan.
Kun fokus katoaa arjessa, kaikki muukin alkaa valua.
Tiedän kymmeniä ja satoja päiviä, jolloin arki on tuntunut siltä, kuin olisin kyllä ollut paikalla, mutta en kuitenkaan oikeasti läsnä missään.
Päiviä, jolloin kaikki se mitä olin suunnitellut, mitä olin ajatellut tekeväni, jäi lopulta vain puoliksi eletyiksi aikomuksiksi, hajanaisiksi aloituksiksi, sirpaleisiksi ajatuksiksi, jotka eivät koskaan ehtineet muotoutua teoiksi asti.
Päiviä, jolloin olin jatkuvasti hieman jäljessä, hieman hajalla, hieman hukassa ja silti yritin pitää kiinni siitä mielikuvasta, että kyllä mä tämän hallitsen.
Silloin fokus ei katoa yhtäkkiä.
Se ei varoita lähdöstään.
Se vain liukuu hiljalleen pois.
Kiireiden alle, notifikaatioiden sekaan, ajatuksiin siitä, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä, tehdä, korjata, saada aikaan.
Kun se liukuu pois, sen mukana alkaa kadota myös jotain paljon olennaisempaa: tunne siitä, että mun elämä kulkee oikeaan suuntaan.
Tunne siitä, että mä tiedän, miksi mä teen mitä teen.
Että tämä kaikki rakentaa jotain kestävää, eikä vain vie mukanaan.
Olen huomannut, että kun arjen fokus katoaa, sen vaikutukset ei jää pinnalle. Ne leviää hitaasti, salakavalasti, ja alkaa syödä kaikkialta vähän. Liikkuminen jää vähemmälle, ei siksi ettei ehtisi vaan siksi ettei pysty tarttumaan hetkeen.
Syöminen muuttuu epämääräiseksi, väsyneeksi säätämiseksi, vaikka tietäisin täsmälleen mitä keho kaipaa. Pienet palautumisen hetket katoavat, koska koko ajan on tunne, että pitäisi olla menossa.
Ajatukset harhailevat, vaikka ympärillä olisi hiljaista.
Se hetki, jossa lapset kysyy jotain tärkeää tai puoliso pysähtyy jakamaan jotain omasta päivästään menee ohi, koska en ollut siinä.
Se, mitä en ollut pitkään aikaan ymmärtänyt, oli tämä:
Edes täydellinen keskittyminen ei ole pysyvä tila. Eikä tule koskaan tulemaan sellaista arkea, jossa kaikki järjestyy itsestään niin, että olisi helppo pysyä läsnä.
Keskittyminen ei ole lopputulos, se on jatkuva valinta.
Jatkuva kamppailu sen puolesta, että ei katoa uudestaan sinne, mistä itsensä joskus löysi.
Slti jokaisella kerralla, kun mä onnistun pysähtymään, sulkemaan hälinän ulos, ja tarttumaan rauhassa yhteen asiaan. Muistan, miksi tää kaikki on niin tärkeää.
Kun saan keskittyä, mä en vain saa aikaan enemmän.
Mä koen enemmän.
Silloin mun keho rauhoittuu.
Ajattelu terävöityy.
Sisäinen kaaos, joka joskus oli arjen taustakohina, hiljenee edes hetkeksi.
Se hetki on harvinainen, mutta sitäkin arvokkaampi.
Se on muistutus siitä, kuka olen silloin kun olen paikalla.
Silloin kun olen kiinni siinä, mikä mulle on merkityksellistä.
Silloin kun teen, en vain suorita.
Olen saanut valtavasti voimaa niistä hetkistä, kun olen saanut rakentaa keskittyneitä jaksoja päivän sisään.
Palaan sen äärelle yhä uudestaan. Ei siksi, että se olisi helppoa, vaan siksi, että se tekee mun elämästä elämisen arvoista.
En kaipaa enää täydellistä järjestystä vaan tilaa keskittyä siihen, mikä kantaa.
En etsi enää täydellistä hetkeä aloittaa.
Joskus luulin, että mun pitää ensin saada kaikki järjestykseen. Kalenteri, koti, keho ja mieli ennen kuin voin alkaa keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin.
Aina oli jotain kesken.
Aina joku tarvitsi mua, joku viesti odotti, joku ajatus roikkui puolimatkassa.
Lopulta kyllästyin odottamaan.
Nyt rakennan mun arjen niin, että mulla on tilaa tehdä pieniä, keskittyneitä asioita silloinkin, kun ympärillä on melua.
En odota inspiraatiota. Luon rutiinin, joka antaa mahdollisuuden päästä syvemmälle.
Yksinkertaisempi päiväjärjestys. Ajateltuja taukoja.
Juuri se hetki, jolloin ei tapahdu mitään voi olla tärkein. Kirjoitin tästä aiemmin blogiin: Tylsyys luo syvemmän merkityksen.
Yksi selkeä tavoite kerrallaan, ilman multitaskauksen illuusiota.
Se muuttaa kaiken.
Se muuttaa miten puhun mun lapsille. Ei kiireen keskeltä.
Se muuttaa miten valmennan. En pelkän tiedon kautta, vaan läsnäolon ja energian kautta.
Se muuttaa miten teen töitä. Vähemmän säätöä, enemmän syvyyttä.
Tämä ei ole enää hetken ryhtiliike.
Tämä on tapa olla.
Tapa palata.
En ajattele, että keskittyminen on joku suoritus, jonka voi joko saavuttaa tai menettää.
Se on enemmän kuin taito.
Se on päätös pysyä hereillä.
Joka kerta kun teen sen valinnan. Mun elämä palaa vähän lähemmäs sitä, mitä oikeasti haluan rakentaa.
Miehelle, joka on kyllästynyt elämään puolivaloilla.
Jos olet yhtään niin kuin minä, sä et kaipaa uutta vinkkilistaa tai seuraavaa tehokkuustemppua, joka lupaa vapauttaa kalenterista tunnin lisää aikaa.
Sä kaipaat jotain syvempää.
Jotain, mikä ei katoa heti seuraavan notifikaation, projektin tai yöheräämisen mukana.
Kaipaat tunnetta siitä, että elät tätä elämää oikeasti. Et vain suorita sitä muiden ehdoilla.
Tässä ei ole kyse elämän uudelleenjärjestelystä, täydellisestä viikkosuunnitelmasta tai siitä, että sun pitäisi nyt kerralla repiä itsesi uuteen versioon.
Tässä on kyse suunnan muuttamisesta.
Yhdestä pienestä liikkeestä, joka palauttaa sut takaisin siihen mieheen, joka sä oikeasti haluat olla. Ehkä oot aina ollutkin, jos vaan saisit hetken hengittää.
1. Tunnista missä valehtelet itsellesi. Hiljaa, varjoissa, toistuvasti
Et ehkä koskaan sano sitä ääneen, mutta sä tunnet kyllä ne kohdat. Ne pienet hetket, kun lupaat itsellesi että huomenna liikut, syöt paremmin, pysähdyt ajoissa, mutta samalla tiedät jo sanoessasi, että et aio tehdä niin.
Hetket, kun oikeutat itsellesi jatkuvan kiireen, koska asiakkaat odottaa, koska nyt on tärkeä vaihe, koska perhe ymmärtää kyllä.
Jos sä pysähdyt edes hetkeksi rehellisesti kuuntelemaan itseäsi, tiedät, ettei kyse ole ajasta vaan pelosta.
Pelosta, että jos sä pysähdyt, joudut kohtaamaan sen mitä olet vältellyt. Sen miehen, joka on ollut läsnä kaikille muille, mutta unohtanut olla läsnä itselleen.
Yrittäjyys opettaa johtamaan muita, mutta liian usein se johtaminen unohtaa yhden ihmisen: sut.
2. Päätä missä kohtaa suunta muuttuu, vaikka se olisi yksi hengitys päivässä
Et tarvitse kokonaista elämänmuutosta, vaan tarttumapintaa siihen, mikä tuntuu todelta.
Yhden hetken päivässä, jossa sä et selitä.
Et multitaskaa.
Et optimoi.
Vaan palaat.
Se voi olla yksi rauhallinen hetki ennen sähköposteihin sukeltamista, jolloin kirjoitat käsin ne kolme asiaa, joihin aiot tänään keskittyä.
Tai 30 minuuttia salilla. Sen vuoksi, että haluat tuntea oman kehosi taas omalta.
Tai se voi olla ilta, jolloin et avaa konetta lasten mentyä nukkumaan, vaan istut alas ja annat ajatusten tulla, ilman että pitää koko ajan kulkea jossain kohti valmista.
Kun valitset sen kohdan tietoisesti, vaikka se olisi pieni. Annat itsellesi takaisin sen, mitä kiire otti sulta pois: omistajuuden.
3. Tee yksi asia, jonka tunnet tärkeäksi, vaikka se ei toisi sulle mitään takaisin tänään.
Tärkeät asiat ei huuda.
Ne ei piippaa.
Ne ei lähetä muistutusta kalenteriin tai työnnä itseään sähköpostiin punaisena merkkinä.
Tärkeät asiat kuiskivat.
Jos et pysähdy, sä et koskaan kuule niitä.
Mulle niitä asioita on ollut se, että saan kirjoittaa rauhassa. Että saan käydä lenkillä ilman että kuuntelen mitään. Että voin olla läsnä lasteni kanssa ja siinä ei ole taustalla kiire, vaan rauha.
Se voi olla sulle jotain muuta, mutta sä kyllä tiedät mikä se on.
Se asia, joka on ollut hiljaa mielessäsi jo pidemmän aikaa.
Asia, jota et ole tehnyt, koska se ei tuo näkyvää tulosta.
Mutta se tuo sut takaisin.
Tänään on hyvä hetki tehdä se yksi asia. Siksi, että sä et halua enää elää puolivaloilla.
Hiljainen muistutus ihmisyydestä.
Marcus Aurelius kirjoitti:
”It is not death that a man should fear, but he should fear never beginning to live.”
Tuo ajatus ei tunnu iskuna kasvoihin.
Se tuntuu hiljaisena nyökkäyksenä. Kuin joku olisi sanonut ääneen sen, minkä olet tiennyt jo pitkään.
Olen nähnyt sen valmentajana lukemattomia kertoja. Miehiä, jotka treenaa, rakentaa, johtaa ja hoitaa ja silti kantaa mukanaan tunnetta, ettei ole täysin paikalla omassa elämässään. He eivät enää edes huomaa, miten paljon elämää jää elämättä, kun huomio on koko ajan seuraavassa vaiheessa.
Ei ole kyse siitä, tekeekö tarpeeksi.
Kyse on siitä, tunteeko sen, mitä tekee.
Siinä kohdassa olen pysähtynyt usein myös itse.
On ollut hetkiä, jolloin olen saanut valmentaa ryhmää, nähdä oivalluksen syttyvän ihmisen katseessa ja samalla huomannut, että itse olin jo puoliksi jossain seuraavassa tehtävässä.
Läsnäolon puute ei aina näy ulospäin, mutta keho tunnistaa sen.
Tulee levottomuus, joka ei katoa levolla.
Ajatukset pyörii, vaikka mitään ei olisi enää tehtävänä.
Kun aloin tietoisesti rakentaa hetkiä, joissa en yritä olla tehokas vaan totta, jotain muuttui.
Tuli vähemmän kiirettä, vaikka tekemistä oli yhtä paljon.
Tuli enemmän yhteyttä, vaikka aikaa ei tullut lisää.
En usko siihen, että elämää eletään sitten kun ehtii.
Uskon, että se hetki on aina nyt.
Kysymys on, oletko siinä mukana.
Yksi rauhallinen katse.
Yksi läsnä oleva vuorovaikutus.
Yksi valmennus, jossa sanat ei ole pelkkää tekniikkaa vaan yhteyttä.
Tällaisista hetkistä tunnistan elämän. Jos en ole niissä mukana. Mikään määrä saavutuksia ei riitä täyttämään sitä tilaa.
Siksi se Aureliuksen lause ei ole varoitus.
Se on kutsu.
Alkaa elää.
Ei sitten joskus.
Vaan nyt.
Kiitos lukemisesta,
Tomi