Voima ei asu salilla. Se asuu sun valinnoissa.
Kun huomaat kehosi kangistuvan, et enää voi valehdella itsellesi
Aamuisin huomaan, miten keho jämähtää. Ei se tapahdu yhtäkkiä vaan hiipii hiljaa arkeen. Välillä tulee loukkaantumisia treeneissä, hetki jolloin liikkuvuus katoaa ja vasta silloin alan havahtua siihen, mitä olen päästänyt irti. Joudun pysähtymään ja myöntämään: jos en tee asialle jotain, tämä ei muutu paremmaksi itsestään.
Siinä hetkessä iskee yksi tunne ylitse muiden: harmitus. Se hetki, kun ei pysty liikkumaan vapaasti lasten kanssa, kun pieni arjen leikki jää väliin siksi, että keho ei vain taivu. Ymmärrän, miten paljon olen valmis tekemään, jotta saan liikkuvuuden takaisin. Haluan olla mukana. En katsojana, vaan osallistujana.
Kovan treenissä välillä kamppailija herää sisällä ja yritän näyttää itselleni, että pystyn vielä samaan kuin ennen. Silloin liian kova tempo tai liian lyhyt palautus kostautuu. Jokin sisällä muistuttaa, ettei enää voi elää niin kuin nuorena, jos haluan olla mukana, on muutettava tapaa toimia.
Nykyään ilo on siinä, kun huomaan voivani toimia lasten kanssa: leikkiä, osallistua, olla läsnä. Se hetki, kun pystyy kumartumaan, juoksemaan tai vain makaamaan lattialla ja nousemaan ylös vaivattomasti. Se on pieni voitto, mutta merkitykseltään valtava. Haluan olla roolimalli. Haluan näyttää lapsilleni, että liike ei ole vain urheilua vaan tapa pysyä mukana elämässä.
Silloin kun en enää pääse mukaan, en enää valehtele itselleni. Jokainen pieni teko. Yksittäinen venytys, kyykky, aamuinen herättely on valinta sen puolesta, että pystyn elämään niin kuin haluan.
Tässä on kyse rehellisyydestä: siitä, mitä keho oikeasti kaipaa, ja mitä elämä minulta vaatii.
Aktiivisuus ei ole valinta, se on vakuutus
Liikkuvuus ei ole ekstraa.
Voima ei ole luksusta.
Ne ovat vakuutus. Elämää varten.
Olen oppinut sen vasta viime vuosina ja osittain liian myöhään. Kun on ollut loukkaantumisia. Kun olen herännyt aamulla ja miettinyt, miten keho voi olla näin jäykkä jo ennen ensimmäistäkään liikettä. Kun huomaan lasten pyytävän mua mukaan leikkiin ja tajuan, että mun eka reaktio on miettiä: Pääsenkö mä lattialta ylös ilman että sattuu?
Se on herättävä tunne.
Usein sitä luulee, että on vielä se sama mies kuin ennen. Että voi treenata kovaa, jättää palautumiset väliin, venyttelyt välistä ja kaikki toimii. Kunnes se ei enää toimi. Kunnes huomaat, että pelkkä lämmin suihku ei enää avaa kroppaa, eikä yksi yö riitä palautumaan.
Silloin tajusin, että aktiivisuus ei ole mulle enää valinta. Se on vakuutus. Se on tapa varmistaa, että pystyn tekemään niitä asioita, joita oikeasti rakastan. Ei pelkästään urheilua.
Vaan:
- Leikkimään lasten kanssa niin, että jaksan oikeasti juosta ja pelata.
- Nostamaan erityislapsen syliin ilman pelkoa loukkaantumisesta.
- Treenaamaan kamppailulajeja ilman että keho hajoaa joka matsin jälkeen.
- Valmistautumaan triathloniin niin, että voin keskittyä tekemiseen, en kipuun.
- Jaksamaan pitkän työpäivän yrittäjänä, ilman että kroppa hyytyy ennen iltaa.
- Olemaan se isä, joka ei jää sivuun, vaan joka pystyy olemaan mukana, oikeasti.
Voima ei ole enää mittari siitä, kuinka paljon painoa saan tangossa ylös.
Se on mittari siitä, kuinka paljon voin osallistua mun omaan elämään.
Liikkuvuus ei ole enää venyttelyä.
Se on kehon lupa sanoa kyllä asioille, joita en halua jättää väliin.
En tee tätä siksi, että haluan näyttää hyvältä. Teen tätä, koska en halua jättäytyä ulkopuolelle.
En halua olla se isä, joka sanoo: Menkää te, mä katson tästä.
Haluan olla mukana täysillä, vahvasti, vapaasti.
Joka kerta kun keho toimii, kun mä pääsen ylös ilman kipua, mä muistan:
Tämä ei tullut ilmaiseksi. Tämä on se palkinto siitä, että teen joka päivä jotain.
Pientä, mutta toistuvaa.
Siksi liikkuvuus ja voima eivät ole harjoituksia.
Ne ovat rakenteita, joilla pysyn kiinni siinä elämässä, jota en halua menettää.
Vuosien työ, joka alkoi siitä, etten enää halunnut jäädä sivuun
Mä en herännyt tähän yhdessä yössä.
Tämä ei ollut mikään dramaattinen hetki, ei romahdusta, ei suurta valaistumista.
Tämä oli pitkä, hidas herääminen.
Vuosien aikana aloin huomata, että tietyt asiat toistuivat.
Aamun jäykkyys. Loukkaantumiset, joita tuli silloin kun yritin toimia niin kuin ennen.
Väsymys, joka ei johtunut univajeesta vaan siitä, että keho ei enää toiminut samalla tavalla kuin ennen.
Silti yritin pitkään olla se sama jätkä kuin silloin ennen. Se, joka veti täysillä treenit, ilman palautuksia. Se, joka ajatteli että liikkuvuus on niille, joilla on aikaa. Se, joka kuvitteli, että kova tahto riittää, vaikka kroppa sanoi toista.
Pikkuhiljaa tajusin.
Ettei kyse ole enää siitä, mitä haluan tehdä vaan siitä, mitä pystyn tekemään.
En halunnut olla se isä, joka jää sivuun.
En halunnut olla se mies, joka sanoo “mun selkä ei kestä nyt” kun lapset pyytää pelaamaan.
En halunnut menettää sitä vapautta, jonka liikkuminen antaa.
Joten tein päätöksen. En kerralla, vaan vähän kerrallaan.
Aloin arvostaa liikkuvuutta.
Aloin rakentaa voimaa hitaasti, järkevästi.
En enää treenannut ego edellä vaan pitkää peliä. Elämää varten.
Jotain tapahtui.
Keho alkoi toimia.
Arki alkoi tuntua helpommalta.
Leikkiminen lasten kanssa ei ollut enää suoritus, vaan ilo.
Judossa pystyin keskittymään tekniikkaan ilman pelkoa loukkaantumisesta.
Triathlonissa ei ollut enää kyse pelkästä suorituksesta vaan siitä, että koko keho toimii yhteen, niin kuin sen kuuluu.
Yrittäjänä jaksan paremmin. Isänä olen enemmän läsnä.
Mun ei tarvitse enää miettiä, mitä kroppa sanoo. Tiedän sen jo valmiiksi, koska olen pitänyt siitä huolta.
Tämä kaikki vaati aikaa.
Mutta se toi jotain, mitä en ollut edes tajunnut kaivanneeni: vahvuutta, joka ei näy peilistä vaan arjessa.
“The chains of habit are too light to be felt until they are too heavy to be broken.” – Warren Buffett
Tuo lause on jäänyt mun mieleen, koska se paljastaa jotain olennaista. Ei vain tottumuksista, vaan siitä hiljaisesta liikkeestä, jonka kautta me joko rakennutaan tai hajotaan.
Aluksi mikään ei tunnu. Keho toimii, arki rullaa, elämä kantaa.
Mutta sitten alkaa tulla pieniä kompromisseja, huomaamattomia valintoja, jotka aluksi tuntuvat merkityksettömiltä. Ja ennen kuin huomaatkaan, niiden paino on kasvanut niin suureksi, ettei sitä voi enää ohittaa.
Niin käy liikkumattomuudelle.
Niin käy kehon unohtamiselle.
Niin käy myös sille, että sä et enää tunne itseäsi mieheksi, jonka halusit olla.
Riittää, että huomaat, missä ketju alkaa kiristyä ja päätät pysäyttää sen ennen kuin se sulkee sut kokonaan.
Vuosien työ ei rakentanut vain vahvempaa kehoa vaan selkeämpää suuntaa
Jos joku olisi sanonut mulle kymmenen vuotta sitten, että mun tärkein tavoite liikunnassa ei tule olemaan huipputulos tai fyysinen ennätys, vaan kyky jaksaa arkea vakaasti. En olisi uskonut.
Silloin ajattelin, että vahvuus näkyy siinä, miten kovaa treenaat ja miten pitkälle viet itsesi.
Nyt ymmärrän jotain muuta. Mä ymmärrän, että vahvuus ei ole äänekästä.
Se ei ole uhoa eikä näyttämistä.
Se on syvää tunnetta siitä, että sä pärjäät. Mitä tahansa elämä tuo.
Tämä tunne ei tullut hetkessä.
Se tuli vuosien mittaan, silloin kun opin pysähtymään.
Kun opin palautumaan, en vain suorittamaan.
Kun opin tunnistamaan ne kohdat kehossa ja elämässä, joissa yritin olla jotain muuta kuin mitä oikeasti olin.
Jossain vaiheessa lopetin sen kamppailun itseäni vastaan.
Lopetin yrittämästä palata johonkin vanhaan versioon, joka ei enää ollut totta.
Ja aloin kysyä itseltäni: kuka mä haluan olla nyt? Tässä elämänvaiheessa, näiden lasten isänä, tässä arjessa, jossa vastuu ei katoa päivän päätteeksi?
Vastaus ei ollut täydellisyys. Se oli johdonmukaisuus.
Se oli rytmi, joka ei aina näkynyt ulospäin, mutta jonka tunsin sisälläni joka kerta, kun sain viikon liikuttua tavalla, joka oikeasti tuki mun elämää.
En ole enää mies, joka laskee pelkästään toistoja. Olen mies, joka laskee, miten usein pystyy olemaan täysin läsnä omassa elämässään.
Sillä vaikka treenimäärät eivät enää ole huippu-urheilijan, koen olevani vahvempi nyt kuin koskaan aiemmin.
Koska nyt se voima ei kanna pelkästään kroppaa vaan kantaa mun perheen, mun yrityksen, mun arjen, mun mielen.
Se on hiljaista selkeyttä.
Kykyä tehdä valintoja ilman kiirettä tai pakkoa.
Kykyä sanoa: tänään lepään, koska tiedän että palaan taas.
Kykyä tietää, ettei yksittäinen treeni ratkaise mitään, mutta jokainen askel rakentaa jotain.
Tämä on se muutos, josta en enää suostu luopumaan.
En enää hae täydellistä ohjelmaa. Rakennan rytmiä, joka pysyy silloinkin, kun kaikki muu muuttuu. Palaan yhä uudelleen samoihin rakenteisiin. Niihin, jotka oikeasti kantaa. Tästä syystä kirjoitin aiemmin myös blogiin: Perusasiat kuntoon – keskity olennaiseen ja vahvistu. Jos susta tuntuu, että kaikki on sirpaleina. Tuo teksti voi auttaa löytämään suunnan uudestaan.
Yksi asia. 30 päivää.
En enää etsi kymmentä uutta rutiinia. En etsi ohjelmaa, jonka avulla saisin takaisin sen version itsestäni, joka joskus jaksoi enemmän, nosti enemmän, treenasi kovempaa.
Sen sijaan mä etsin rytmiä, joka pysyy.
Pientä mutta vakaata liikettä, joka ei katoa, vaikka yö olisi katkonainen, kalenteri täynnä tai pää vähän sumussa.
Koska arki ei pysähdy.
Ei yrittäjänä, ei isänä.
Siksi myöskään liike ei saa olla riippuvainen siitä, miltä musta tuntuu vaan siitä, mihin mä haluan olla menossa.
Se alkaa yksinkertaisesta kysymyksestä:
Mikä on se yksi asia, jonka voisin tehdä joka päivä 30 päivän ajan vaikka kaikki muu olisi kesken?
Ehkä se on 10 minuutin liikkuvuus ennen aamiaista.
Ehkä se on 10 kyykkyä iltaisin.
Ehkä se on kävely ulkona ilman kuulokkeita.
Yksi asia. Ei siksi, että se riittää yksin.
Vaan siksi, että se avaa oven.
Oven, jonka takana on jotain paljon suurempaa kuin yksi treeni: luottamus siihen, että mä pystyn pitämään kiinni jostain. Edes yhdestä asiasta, joka rakentaa mua vahvemmaksi, vaikka ympärillä kaikki muuttuisi.
Uusi tapa ei synny tahdonvoimasta vaan toistosta. Tutkimusten mukaan uuden rutiinin juurtuminen vie keskimäärin 66 päivää, mutta jo 30 päivää riittää rakentamaan sen tunnesiteen, jossa asia ei enää tunnu ponnistukselta vaan tutulta.
Kun teet jotain joka päivä, et enää tarvitse motivaatiota.
Sä vain jatkat.
Ja kun jatkat, alat muuttua.
Aamussa, jossa et enää tunne itseäsi yhtä kankeaksi.
Illassa, jossa mieli ei enää harhaile levottomana.
Hetkessä, jossa sanot lapsellesi joo, etkä mieti ensin, miten selkä jaksaa.
Uskon, että suurin muutos tapahtuu siellä, missä elämä on arkisinta.
Ei salilla.
Vaan siinä, kun saat kiinni omasta rytmistäsi niin selkeästi, että se pysyy mukana silloinkin, kun kaikki muu on sirpaleina.
Siksi en pyydä sua aloittamaan kaikkea alusta.
Pyydän sua valitsemaan yhden asian.
Yhden liikkeen, yhden rutiinin, yhden pienen itsestä huolehtimisen teon.
Aloita siitä. Pidä siitä kiinni. 30 päivää.
Katso mitä tapahtuu. Ei vain kehossa, vaan siinä tavassa, jolla katsot itseäsi.
Mulle tämä on ollut enemmän kuin keino päästä kuntoon. Tämä on ollut keino muistaa, kuka mä haluan olla.
Mitä tapahtuu, jos et tee mitään?
Tiedän, miten helppoa on kulkea päivä toisensa jälkeen ajattelematta liikaa. Antaa arjen kuljettaa, suorittaa tehtävät, vastata velvollisuuksiin ja siirtää omat tarpeet siihen samaan sumuun, jossa kiire peittää kaiken sen, mikä joskus oli tärkeää.
Samalla kun kaikki ulkopuolinen jatkuu, sisällä tapahtuu jotain hiljaista, jotain niin hidasta, ettei sitä ensin huomaa, mutta kun sen kerran näkee, sitä ei voi enää olla näkemättä.
Keho alkaa antaa merkkejä, ei kovalla äänellä, vaan pienillä vihjeillä: liikeradat lyhenevät, aamut tuntuvat raskaammilta, palautuminen ottaa enemmän aikaa kuin ennen, leikki lattialla lasten kanssa ei enää houkuta samalla tavalla, ei siksi että et haluaisi, vaan siksi että tiedät sen tuntuvan väärällä tavalla vaikealta.
Vaikka se ei ole vielä este, se on jo raja.
Raja, joka siirtyy lähemmäs.
Vähän kerrallaan, mutta varmasti.
Usein me lohdutetaan itseämme ajatuksella, että kyse on vain ajasta. Että sitten kun työt helpottavat, kun lapset kasvaa, kun kalenteri kevenee, sitten tulee tilaa liikkeelle, itsestä huolehtimiselle, rytmille, jossa ei tarvitse valita selviytymisen ja hyvinvoinnin välillä.
Niinä vuosina, kun mä itse odotin sitä parempaa hetkeä. Huomasin, että ei se koskaan tullut.
Tuli uusia haasteita, uusia vastuita, uusia selityksiä ja sama vanha keho, joka kantoi kaiken hiljaa.
Paitsi että se ei enää kantanut yhtä vakaasti kuin ennen.
Pahinta ei ollut kipu.
Pahinta ei ollut edes väsymys.
Pahinta oli se, että aloin uskoa, että tämä on nyt mun uusi normaali.
Että tämä kankeus, tämä huomaamaton vetäytyminen, tämä varovaisuus arjen liikkeissä, että se kaikki olisi vain osa ikääntymistä, osa vastuullista aikuisuutta, hinta siitä, että yrittää ehtiä kaikkialle muualle.
Mutta ei se ole.
Se ei ole normaalia, että joudut miettimään, pystytkö osallistumaan lastesi leikkiin.
Se ei ole normaalia, että keho rajoittaa sitä, mitä sydän haluaisi tehdä.
Se ei ole normaalia, että alat kadottaa sen miehen, joka joskus liikkui maailmassa vahvana, rennosti, suunta edellä ja nyt miettii, miten keventäisi askelta, ettei kipeytyisi.
Jos et tee mitään, tämä hiljainen etääntyminen jatkuu.
Jonain päivänä sä huomaat, että liike, joka ennen oli arkea, on nyt tavoite.
Ja tapa olla kehossa, joka ennen tuntui kodilta, tuntuu nyt vieraalta.
Siksi mun kysymys sulle ei ole, mitä sä haluat aloittaa.
Vaan: Mitä sä et ole valmis menettämään?
Mikä on se asia, josta et halua luopua, mutta joka voi kadota, jos et enää liiku sitä kohti?
Jos et tee mitään, aika tekee päätöksen sun puolesta.
Mutta jos sä teet pienen päätöksen nyt. Voit ehkä rakentaa takaisin sen, mikä on jo alkanut liukua pois.
Pysähdy hetkeksi ja kuuntele, mitä kehosi yrittää sanoa
Ehkä säkin olet huomannut sen.
Että keho ei valehtele.
Että se puhuu, vaikka sä et kuuntelisi.
Ja kun sen ääni jää kuulematta liian kauan, se alkaa huutaa kipuna, jäykkyytenä, väsymyksenä, tunteena siitä, että sä et enää ole yhtä kotona itsessäsi kuin joskus olit.
Tiedän sen tunteen. Sen, kun tuntuu että kaikki energia menee selviytymiseen. Sen, kun omat tarpeet jäävät viimeiseksi, koska on lapsia, työtä, vastuuta. Sen, kun ajattelee että pian on taas parempi hetki.
On vain tämä.
Tämä keho. Tämä elämä. Tämä mahdollisuus.
Voima ei ole enää suoritus vaan päätös pysyä mukana.
Ehkä kaikkein tärkein oivallus on se, että me ei tarvita lisää voimaa, jotta voisimme tehdä enemmän vaan jotta jaksaisimme olla aidosti läsnä siinä, mikä meille on jo annettu.
Kun vuosien aikana aloin hahmottaa uudelleen, mitä vahvuus oikeastaan tarkoittaa, ymmärsin että se ei näy eniten silloin, kun kaikki menee suunnitelmien mukaan. Vaan juuri niissä hetkissä, kun suunnitelmat menevät rikki ja silti jaksat kantaa oman osuutesi. Kun lapsi herättää yöllä, kun yrittäjän arki vetää äärirajoille, kun palautuminen ei enää tapahdu itsestään, ja silti et katoa itseltäsi.
Se, että liikun, treenaan ja pidän itsestäni huolta, ei ole enää yritys saavuttaa jotain näkyvää.
Se on tapa sanoa: Haluan olla vielä täällä. Tässä. Täysillä.
Ei puolella liekillä, ei varoen, ei väistellen vaan niin, että pystyn olemaan se mies, jonka lapset muistavat vahvana, mutta myös lempeänä. Läsnä. Pystyvänä. Ja ennen kaikkea: mukana.
Tässä vaiheessa elämää olen ymmärtänyt jotain, mitä en olisi aiemmin uskonut: todellinen vahvuus ei ole se, että jaksaa vetää vielä yhden kierroksen treeneissä, vaan se, että jaksaa vielä yhden päivän arkea niin, että ei huku sen alle.
Että jaksaa kantaa erityislapsen syliin ilman pelkoa loukkaantumisesta.
Että pystyy pelaamaan jalkapalloa lasten kanssa ilman varovaista liikettä tai varasuunnitelmaa kivun varalle.
Että pystyy katsomaan kalenteria ja sanomaan: mahdun edelleen mun omaan päivääni.
Ja se, mikä ennen oli itsestäänselvyys, on nyt valinta.
Valinta, jonka teen joka kerta, kun valitsen nousta vähän aiemmin ja liikuttaa kehoa ennen kuin se ehtii jähmettyä.
Valinta, jonka teen, kun teen sen yhden liikkeen silloinkin, kun tekisi mieli skipata.
Valinta, jonka teen, kun muistan, että mun oma hyvinvointi ei ole enää pelkkä asia muiden joukossa vaan pohja, jonka varaan kaikki muu rakentuu.
Tätä ei voi ulkoistaa. Tätä ei voi ostaa. Tämän voi vain rakentaa toistolla, rehellisyydellä ja tahdolla, joka on hiljaisempi kuin ennen, mutta kestävämpi kuin koskaan.
Jos nyt tuntuu siltä, että kaikki on vähän kesken. Muista että tästä voi silti alkaa muutos.
Ei huomenna. Vaan tänään.
Voit valita yhden asian.
Voit tehdä sen 30 päivää.
Voit rakentaa rytmin, joka pysyy mukana silloinkin, kun kaikki muu on sirpaleina.
Kun sä sen teet, et rakenna vain parempaa liikkuvuutta tai fyysistä voimaa.
Sä rakennat jotain syvempää: varmuutta siitä, että pystyt luottamaan itseesi ja sitä kautta myös siihen, että susta riittää muille.
Siksi kirjoitan tämän tekstin.
En siksi, että sä kaipaisit lisää tietoa.
Vaan siksi, että sä ehkä kaipaat muistutusta siitä, kuka sä oikeasti haluat olla.
Jos se mies on vähän unohtunut arjen kiireeseen. Tänään on hyvä hetki löytää hänet uudestaan.
Kiitos lukemisesta,
Tomi