Sun elämä muuttuu vasta, kun lakkaat selittämästä.
Aamulla valitsen, vaikka kaaos ympärillä jatkuu.
Ei mun elämä ole koskaan ollut täydellistä. Eikä tule olemaan. Sitä on turha odottaa.
Joka aamu herään samaan hektiseen arkeen, jossa kalenteri pursuaa, puhelin piippaa ja mieli yrittää ratkoa kymmenen asiaa kerralla. Voin keksiä sata syytä, miksi tänään en ehdi. Sata tapaa paeta vastuuta omasta hyvinvoinnista, omista valinnoista, omasta suunnasta.
Joskus, ei edes kovin kauan sitten. Elin niin, että kaikki oli yhtä sekavaa sumua. Oli liikaa tekemistä, liikaa ärsykkeitä. En osannut päättää, mihin suuntaan menisin, joten mikään ei edennyt. Sitä luulee olevansa kiireinen, vaikka oikeasti vain pyörittää samaa vanhaa kaavaa, välttelee vaikeita päätöksiä ja kertoo itselleen tarinaa siitä, ettei juuri nyt voi, ehdi tai pysty.
Se tuntui kehossa painona. Kuin olisi kantanut koko päivän näkymätöntä reppua, jonka sisältö vaihtuu, muttei kevene koskaan. Jatkuva levottomuus, pieni ahdistus jossain rintalastan alla. Aamuista tuli pelkkä lähtölaukaus uuteen kaaokseen, iltaisin olin väsynyt, mutten saanut rauhaa.
Muutosta ei tullut yhdessä yössä. Eikä tullut mitään valaistumisen hetkeä. Se on valinta, jonka teen joka aamu. Päätän, etten yritä enää kaikkea kerralla. Sanon “ei” asioille, jotka eivät vie mua siihen suuntaan, missä mun pitää olla, vaikka joku muu odottaisi muuta. Huolehdin omasta keskittymisestä, vaikka maailma ympärillä jatkaa kaaostaan.
Ilman selkeyttä arjen keskellä olisin jo polttanut itseni loppuun. Nykyään tiedän, että pienikin päätös. Se, että valitset yhden asian ja annat sille aikaa, vaikka vaan 20 minuuttia voi olla ero kaaoksen ja hallinnan välillä.
Ei täydellisyyttä.
Kiireen taakse on liian helppo piiloutua.
Se, mitä en ole halunnut myöntää, on tämä:
On ihan liian helppoa keksiä tekosyitä.
Kiire toimii kuin suojamuuri. Sillä voi puolustautua kaikkea vastaan. Omia odotuksia, epäonnistumisen pelkoa, epävarmuutta, epämukavaa tekemistä. Kun sanon itselleni “nyt ei ehdi”, en joudu kohtaamaan sitä, että valitsen olla paikallani. Ei tarvitse ottaa riskiä, että valitsen väärin. Saan jäädä siihen tuttuun, turvalliseen kaaokseen, jossa mikään ei oikeasti muutu, mutta saan silti tuntea olevani kiireinen.
Tätä peliä on helppo pelata. Päivä toisensa jälkeen. Se on valinta, josta tulee huomaamatta tapa. Aamusta tulee taas yksi päivä, jolloin selitän miksi en tarttunut hetkeen, miksi en tehnyt muutosta, jonka tiedän olevan tarpeen.
Jos jättäisin tekosyyt kokonaan pois ja alkaisin toimia rohkeammin, pelkään, että teen vääriä valintoja. Että menen väärään suuntaan, tuhlaan aikaa, tuotan pettymyksen itselleni tai muille. On helpompi olla se, joka suunnittelee, odottaa oikeaa hetkeä tai kerää voimiaan kuin olla se, joka tekee virheitä ja kompuroi keskeneräisenä.
Mutta kun jään tähän paikkaan, jotain tärkeää jää elämättä.
Kiire on turvasatama, mutta se on myös häkki.
Joka päivä, jolloin annan tekosyylle vallan, kadotan vähän enemmän otetta siitä ihmisestä, joka haluaisin olla.
Jos tämä tuntuu omalta, kirjoitin aikaisemmin blogiin suoremmin siitä, miten maailma ei odota ketään meistä, ja kuinka moni meistä jää kiinni odottamiseen ja selittelyyn: Maailma ei odota sinua – kuinka kauan aiot vielä odottaa itseäsi?
Kun kiire vie kaiken, sinusta tulee sivustakatsoja.
Kun antaa kiireelle vallan, elämästä tulee helposti pelkkää suorittamista. Päivät täyttyvät muiden tarpeista, muiden aikatauluista, muiden vaatimuksista. Siinä sivussa oma suunta hämärtyy.
Tiedän miltä se tuntuu: kun heräät aamuun ja huomaat, että mieli käy ylikierroksilla ennen kuin kahvinkeitin ehtii porista. Kalenteri on täynnä tapaamisia ja tekemistä, mutta yhtään hetkeä ei jää siihen, mikä oikeasti merkitsee.
Pahinta on, kun huomaat menettäneesi kosketuksen itseesi. Unohdat, mistä innostut, mikä antaa energiaa. Parisuhde muuttuu logistiikaksi. Lapset jäävät kiireen jalkoihin, vaikka syvällä sisällä tiedät, että voisit olla enemmän läsnä. Olet tavallaan paikalla, mutta et kuitenkaan oikeasti ole.
Kiire tekee meistä sivustakatsojia omaan elämäämme.
Et enää päätä, minne menet. Annat päivän viedä, kunnes ilta tulee ja huomaat, että taas tänään et tehnyt mitään, mikä vie sua eteenpäin.
Antaa ajan valua pois, hetki kerrallaan, vain siksi että on helpompi sanoa “ei ehdi” kuin pysähtyä ja valita toisin.
Kun kiireen antaa ohjata, muuttuu vieraaksi omalle elämälleen. Silloin menetetään enemmän kuin luullaan ja siitä hinnasta ei enää kukaan maksa takaisin.
Mitä oikeasti menetät, kun kiire saa päättää?
Sitä ei halua ajatella loppuun asti.
Että vuosien päästä huomaisi olleensa paikalla, muttei oikeasti läsnä.
Mun pahin pelko on, etten ollut lapsilleni se isä, joka heille haluaisin olla. Enkä se puoliso, jonka puolesta kannattaa pysyä. Erityislapsi tarvitsee enemmän. Haluan olla sellainen tuki, että hän voi elää oman elämänsä niin täysillä kuin mahdollista. Mutta jos annan kiireen ja tekosyiden ohjata, jään ulkopuolelle. Alan elää elämää, jossa olen aina vähän jäljessä, vähän väsynyt, vähän poissa.
Näen tämän saman ilmiön valmennuksessa viikosta toiseen. Ihmiset ovat taitavia vakuuttamaan itselleen, ettei nyt ole hyvä aika. Että kiire, arki, lasten tarpeet, talous, joku muu este pitää heidät paikoillaan.
Kun asiasta puhutaan rehellisesti, jotain voi silti muuttua. Parasta on nähdä se hetki, kun ihminen tajuaa: Tämä on minun vastuuni. Tämä on minun elämäni.
Siinä hetkessä kaikki muuttuu, mutta ennen sitä kuluu usein vuosia selitysten sumussa.
Jos antaa tämän jatkua, menettää enemmän kuin arvaa.
Suhde omiin lapsiin jää pintapuoliseksi. Parisuhteesta tulee aikataulujen yhteensovittamista.
Oma potentiaali jää käyttämättä, koska päivät valuvat hukkaan tekosyiden mukana.
Välillä kysyn itseltäni:
Miltä tuntuisi, jos joskus myöhemmin katsoisin taaksepäin ja tajuaisin, että tärkeimmät vuodet menivät ohi, koska uskoin enemmän omia tekosyitäni kuin mahdollisuuksia?
Se ajatus saa mut pysähtymään ja valitsemaan toisin.
Kiireen taakse piiloutuminen maksaa eniten siellä, missä eniten toivoin olevani läsnä.
Kun tekosyyt vievät, elämä kuihtuu hiljaa.
Tässä ei ole kyse pelkästään ajan menetyksestä vaan siitä, miten hitaasti ihminen kadottaa itsensä.
Aluksi kiire ja selitykset tuntuvat harmittomilta. Yksi päivä menee ohi, yksi viikko valuu pois. Lapsi pyytää huomiota, mutta on niin paljon tekemistä. Puoliso katsoo illalla pitkään, mutta et jaksa enää avata keskustelua, koska olet antanut energian karata vääriin asioihin.
Vähitellen keho alkaa kertoa totuuden, jota mieli ei halua kuulla. Olet levoton, unesi pirstoutuu, et saa rauhaa. Aamut alkavat ilman intoa, tunnet selittämätöntä painetta rinnassa, eikä mikään huvita. Parisuhde alkaa muistuttaa projektinhallintaa, kodista tulee terminaali, jossa vaihdetaan vain vuoroja.
Aina kun julkaisen tästä teemasta somessa, saan kasan kommentteja, joissa ihmiset kertovat, miksi juuri heidän elämäntilanteessaan muutos ei ole mahdollista. “Kun on vuorotyö, kun on sairautta, kun on yksin.” Monet kokevat loukkaavana, että sanon: voit itse vaikuttaa. Että väitän edes rivien välistä, että syy löytyy lopulta peilistä.
Tämä ei ole kritiikkiä ketään kohtaan, vaan rehellinen havainto: selityksiä löytyy aina. Ja silti, kaikista vaikeimmissakin tilanteissa on ollut niitä, jotka ovat löytäneet keinon liikkua eteenpäin, edes pienin askelin.
Kun tekosyyt ohjaavat arkea riittävän pitkään, alat uskoa, että tämä on nyt sun elämä. Että et enää ansaitse parempaa.
Sanot ehkä itsellesi: “Teen parhaani” mutta syvällä sisällä tiedät, ettet edes yritä, koska pelkäät pettyväsi.
Vuosien päästä et enää tunnista itseäsi. Silloin pelkkä peiliin katsominen sattuu.
Olen nähnyt tämän sekä omassa elämässäni että jokaisessa, jonka kanssa olen jutellut rehellisesti.
Tekosyyt ovat kuin hidasta myrkkyä. Ne tappavat mahdollisuudet hiljalleen, ilman draamaa, ilman yhtä suurta hetkeä.
Vasta kun pysähdyt ja tunnustat tämän itsellesi, voi alkaa kasvaa jotakin uutta.
Kympin sääntö – näin pienestä alkaa liike, joka muuttaa kaiken.
Joskus tuntuu, että maailma odottaa meiltä jatkuvasti enemmän. Että pitäisi venyä, jaksaa, selvitä, olla isä, puoliso, yrittäjä, ystävä, hyvä kunto, menestystä, aikaa lapsille, läsnäoloa parisuhteeseen.
Kaikki samaan aikaan.
Tässä kaaoksessa moni jää odottamaan hetkeä, jolloin olisi rauhallisempaa. Vain silloin voisi aloittaa muutoksen.
Se hetki ei tule.
Olen yrittänyt odottaa. Lopulta huomasin, että jokainen päivä ilman suuntaa oli päivä, jolloin menetin jotain, mitä en saa enää takaisin.
Niin syntyi mun arkeen kympin sääntö.
Aluksi se tuntui nololta. Ajattelin, että mitä merkitystä on yhdellä pienellä teolla. Kymmenellä minuutilla keskellä kaikkea muuta. Oikeasti olin vain väsynyt siihen, että mikään ei liikkunut. Elämä valui käsistä, vaikka olin koko ajan kiireinen.
Päätin kokeilla.
Ensin se oli iltakävely. Sitten sähköpostin kirjoittaminen, jonka olin lykännyt viikkoja. Joinain päivinä kympin sääntö tarkoitti sitä, että vain pysähdyin, hengitin, mietin mitä oikeasti haluan.
Se oli vaikeaa. Ei tullut heti onnistumisen tunnetta. Välillä tuntui, että teen vain koska “pitäisi”.
Mutta hetki hetkeltä, kerta kerralta, alkoi tapahtua jotakin. Aloin huomata, että pystyn toimimaan, vaikka fiilis olisi huono. Huomasin, että ei tarvitse odottaa täydellistä hetkeä. Riittää, että teen jotain.
Kympin sääntö on rehellisyyttä itseä kohtaan. Se on valinta, joka riisuu tekosyyt. Kun sanot itsellesi, että nyt riittää kymmenen minuuttia mitä tahansa, mikä vie kohti sitä elämää, jonka haluat rakentaa. Huomaat, ettei kiire ole este. Este on se tarina, jonka olet kertonut itsellesi.
Joku miettii, miten niin pieni asia voi muka muuttaa mitään.
Kympin sääntö ei ole pelkkä arjen temppu.
Se on tapa äänestää joka päivä itsesi puolesta, myös silloin, kun tuntuu ettei mikään liiku.
Tämä oivallus kirkastui mulle erityisesti, kun luin James Clearin sanat:
”Every action you take is a vote for the type of person you wish to become.”
Joka kerta kun valitset kymmenen minuutin liikkeen kiireen sijaan, annat äänen sille ihmiselle, joka haluat olla.
Yksikään näistä äänistä ei mene hukkaan.
Ajan kanssa huomaat, että jokainen pieni teko todella rakentaa sitä uutta polkua. Sekä aivoissa että arjessa.
Siksi juuri tämä toimii: Kympin sääntö on päivittäinen muistutus siitä, että voit vaikuttaa. Välillä lipsun takaisin vanhaan. Silloin palaan taas siihen: valitsen pienen, konkreettisen liikkeen.
Pienin askel on vaikein, koska se pakottaa rehellisyyteen. Se pakottaa kohtaamaan sen, mikä olisi helpompi piilottaa kiireen taakse.
Mitä enemmän tätä teen, sitä enemmän huomaan, että identiteetti muuttuu.
En ole enää se, joka selittää miksi ei ehdi. Olen se, joka tekee edes pienen liikkeen, vaikka päivä olisi huono ja arki sekasortoa.
Ajan myötä huomaan, että nämä kymmenen minuuttia ovat juuri ne, jotka rakentavat vahvuutta.
Ne ovat pieniä päätöksiä, jotka pitävät mut liikkeessä silloinkin, kun mikään muu ei tunnu onnistuvan.
Kympin sääntö ei muuta kaikkea kerralla. Se rakentaa hiljalleen. Päivä kerrallaan elämää, jossa omat arvot eivät jää kiireen jalkoihin.
Sitä kautta tulee rauha. Sitä kautta tulee suunta ja mikä tärkeintä: sitä kautta tulee sellainen fiilis, että olet taas omassa elämässäsi mukana.
Uusi polku aivoihin – miksi pieni teko muuttaa enemmän kuin suuri päätös.
Aivot eivät kaipaa uutta motivaatiota. Ne kaipaavat vain toistoa.
Sun hermosto rakentaa joka päivä sitä elämää, mitä toistat. Ei sitä, mitä suunnittelet.
Kun jää vanhoihin tapoihin, kiireeseen ja selityksiin, vahvistaa juuri niitä polkuja, joista yrittää päästä eroon. Jokainen “en ehdi tänään” on kuin jalanjälki märässä hiekassa. Se syvenee joka kerta.
Sen takia muutos ei tunnu helpolta.
Aivot rakastavat tuttua, koska tuttu on turvallista, vaikka se tarkoittaisi myös jatkuvaa kiirettä, levottomuutta tai sitä, että mikään ei liiku eteenpäin.
Uusi tapa rakentuu vain tekemällä.
Ei ajatuksella, ei isolla suunnitelmalla, vaan toistolla. Kympin sääntö toimii siksi, että se pakottaa mut liikkeelle. Rakentamaan joka päivä uutta polkua hermostoon.
Ensin se tuntuu oudolta. Kroppa ja mieli vastustaa.
Mutta kun teen sen yhden pienen teon päivästä toiseen, huomaan miten jokin muuttuu.
Keho alkaa rauhoittua, hengitys kulkee paremmin. Jossain vaiheessa huomaan, että “tämä pieni juttu” tuntuu yhtäkkiä normaalilta.
Aivot rakentavat sitä polkua, jota käytät.
Kun valitsen uuden suunnan riittävän monta kertaa, siitä tulee vähitellen osa mua.
Tämä on vapauttavin oivallus, minkä olen saanut:
Sun ei tarvitse olla motivoitunut.
Sun ei tarvitse olla vahvempi.
Sun tarvitsee vain toistaa pieni liike, kunnes uusi polku on olemassa.
Sitä kautta koko arki alkaa muuttua. Ensin hitaasti, sitten yllättävänkin nopeasti.
Pienin mahdollinen teko voi siis olla suurin mahdollinen muutos.
Vuosien aikana olen huomannut, että arjen muutos ei tapahdu yhdessä yössä eikä se tapahdu suurilla päätöksillä. Todellinen muutos syntyy pienistä asioista, jotka toistuvat päivästä ja viikosta toiseen.
Kympin sääntö on ollut mun hiljainen vallankumous. Olen ottanut aikaa liikkua, vaikka kiire olisi ollut läsnä joka kulmassa. Olen saanut yrittäjänä asioita eteenpäin, vaikka kaikki ei olisi ollut selvää tai helppoa.
Alussa se tuntui melkein turhalta. Voiko näin pienillä teoilla olla väliä? Mutta kun tarpeeksi monta kertaa uskaltaa ottaa sen yhden askeleen, huomaa jotain odottamatonta: Itsevarmuus alkaa kasvaa. Enää ei tarvitse odottaa inspiraatiota tai täydellistä hetkeä. Riittää, että tekee.
Ajan myötä huomaat, että sinulla on enemmän voimaa sanoa “ei” väärille asioille ja enemmän rohkeutta tarttua siihen, mikä oikeasti merkitsee.
Suurin muutos näkyy pienissä hetkissä, joita kukaan muu ei välttämättä huomaa, mutta jotka jäävät elämään.
Se, kun saat kiitoksen perheeltä siitä, että ehdit mukaan johonkin pieneen hetkeen. Se, kun huomaat, että lapset ovat aidosti iloisia siitä, että olet paikalla, vaikka vain lyhyesti, mutta läsnä.
Se, kun puoliso huomaa, että arjen kiireessä jaksoit tehdä pienen tärkeän asian ilman pyytämistä. Ne sanat jäävät mieleen: pieni kiitos, joka muistuttaa siitä, miksi kaikki tämä on vaivan arvoista.
Myös valmennuksessa huomaan tämän saman ilmiön. Ne, jotka alkavat elää kympin säännön mukaan, alkavat liikkua. Asiat, jotka olivat vuosia jumissa, alkavat ratketa pienin askelein.
He eivät enää odota täydellistä aikaa. He ottavat sen ajan, jonka voivat, ja se riittää.
Ajan myötä tämä kaikki muuttaa koko kokonaisuutta. Olet enemmän se, joka tekee, ei vain se, joka suunnittelee. Olet se, joka tarttuu hetkeen, vaikka vain kymmeneksi minuutiksi.
Et enää elä muiden rytmissä, vaan rakennat oman.
Otat vastuun, koska tiedät, ettei kukaan muu voi tehdä sitä puolestasi.
Tämä kaikki alkaa siitä, että uskot: pienillä asioilla on merkitystä. Ja kun toimit näin päivästä toiseen, huomaat, että elämä on muuttunut.
Silloin olet enemmän elossa kuin koskaan.
Vastuu, jonka vain sinä voit ottaa ja hetki, jonka voit vielä valita.
Meidän jokaisen elämä on täynnä hetkiä, jotka valuvat helposti ohi. Usein huomaan iltaisin pysähtyväni miettimään, mihin kaikki aika katosi.
Miten moni aamu alkoi kiireellä, miten moni ilta päättyi väsymykseen, jossa ei enää ollut voimaa tehdä mitään oikeasti tärkeää.
Näissä hetkissä on helppo jäädä selitysten ja kiireen taakse. Siihen tarinaan, jossa elämä on ulkoisten asioiden armoilla.
Olen nähnyt toistuvasti, miten yksikin pieni päätös voi muuttaa kaiken. Olen elänyt sen arjessani, nähnyt sen valmennettavissa. Ne, jotka uskaltavat pysähtyä, katsoa itseään rehellisesti ja ottaa yhden pienen askeleen, alkavat rakentaa uutta suuntaa.
Tässä ei ole kyse vain jaksamisesta tai paremmasta ajanhallinnasta.
Kyse on siitä, että alat nähdä itsesi uudessa valossa: ihmisenä, joka ei enää piiloudu kiireen taakse, vaan rakentaa vähitellen sellaista elämää, jossa on rauhaa, voimaa ja merkitystä.
Tämän takia jaksan muistuttaa, että mikään suuri muutos ei ala täydellisyydestä. Kaikki lähtee siitä, että suostut tulemaan näkyviin edes itsellesi.
Tunnustat, missä olet antanut arjen viedä.
Myönnät, että selityksiä löytyy aina, mutta silti sisällä asuu toive jostain paremmasta.
Tämä rehellisyys sattuu hetken.
Se pysäyttää.
Siksi se myös vapauttaa, koska sen jälkeen voit viimein alkaa rakentaa.
Kun toistat sen tarpeeksi monta kertaa, alat nähdä itsesi ihmisenä, joka tekee, ei vain suunnittele.
Se tapahtuu hiljaa, pienissä hetkissä.
Siinä, kun valitset olla läsnä lapsellesi kiireenkin keskellä.
Siinä, kun teet pienen asian puolisolle ilman, että kukaan pyytää.
Siinä, kun uskallat pysähtyä omien tunteiden äärelle ja kysyä: mitä oikeasti haluan tällä yhdellä elämällä?
Nämä pienet teot kertyvät ja niiden vaikutus alkaa näkyä. Vuosien päästä huomaat, että olet enemmän se isä, puoliso, yrittäjä, ihminen, joka halusit olla.
Vielä yksi asia, jonka haluan antaa sulle tähän hetkeen: Jos haluat oikeasti kääntää suunnan ja ottaa kympin säännön käytäntöön Valitse Vahva Elämä -verkkokurssini on nyt -50 %.
Tartu kiinni tästä linkistä ja lunasta -50 % tarjous ennen kuin se katoaa: Lisätiedot & -50 % tarjous tästä.
Hiljainen oivallus: Läsnäolo ei ole äänekästä.
Se on valinta, jonka teet, kun kukaan ei näe.
Kun et enää elä toisten odotusten mukaan, vaan alat kuunnella, mikä on sulle oikeasti tärkeää.
Haluan sanoa suoraan, ilman kiertelyä:
Aina löytyy joku syy, miksi ei muka voi.
Aina löytyy elämäntilanne, joka on erityinen.
Siitä huolimatta sun on pakko olla itsellesi rehellinen.
Muuten elämä menee ohi selityksiä toistellessa.
Kysyn sulta vielä: Jos et muuta tätä, montako vuotta aiot vielä odottaa parempaa hetkeä?
Tämä hetki on sinun.
Pienin liike tänään on alku, jonka huomaat vasta myöhemmin, mutta se voi olla hetki, jonka sinä ja sun läheiset muistavat aina.
Kiitos lukemisesta,
Tomi